Things are never like they used to be.

http://sweetteawithmarmalade.blogspot.com/

Et muista minua kun olin paikalla.

UK-fiilistelyä. Kivaahan tämmönen, kunhan ei tarvitsis samalla kirjoittaa aineita kouluun. Mutta pakko mikä pakko. Ton haastattelun tosin oisin voinut tehdä aiemminkin. Mulla on siis tehtävänä kirjoittaa haastattelu nuoriso-ohjaajasta, jostakusta joka työskentelee jollain nuorisotilalla tai nuorten parissa konkreettisesti. Ja näemmä saan hankittua materiaalin vasta ensviikon perjantaina. Hyvä minä, yhtään viime tippaan en oo tätäkään jättäny... Eli mulla on tää perjantai vapaa. No, anygays, haastattelun lisäks mun on kirjoitettava tästä työelämävalmiuksien näytöstä, joka mulla nyt on meneillään. Siinä nyt ei ainakaan ole ongelmaa, mulla on jo yli sivullinen tekstiä. Helppoa ku mikä, toi haastattelu mua hermostuttaa.

Hmm. Lauantaina ois sit se BMTH-keikkajonotus. Mulla on varaa lippuun, pariinkin lippuun. Mutta ei. Mä en tahdo ostaa sitä. Mä tiedän ja mä kadun tätä päätöstä jo nyt, mutta mä en osta sitä. Mun on pakko säästää. Kait meen ensviikolla käymään lävistämössä ja sit mä haluun sinne Joensuuhun. Ei ole ilmasta huvia tämmönen. 30 menee näillä näkymin siihen et otan uuden reiän itteeni. Sit mulle jää 90 euroa. Siitä sit 2 x 25,75 on 51,50. Jää 38,5 euroa käyttörahaa. Fuu. Kyllä sillä elää. Ja joulu tulee. Sekä ne nimpparit, joita kukaan ei koskaan ikinä milloinkaan muista. Ei mun perhekään niitä muista. Angst.

Mulla alkaa huomenna työt seittemältä. Tua päiväkodissa on ihanaa, mä oon niin rakastunu niihin lapsiin. 4-5-vuotiaita, pienryhmä, koska siihen kuuluu semmosia lapsia, joilla on kielen ja puheen tuottamisen kanssa ongelmia. Yks, jolle voi puhua oikeestaan vaan viittoen. Hyvin mä silti oon sen kanssa pärjänny, eniten käytössä on kyllä harmillisesti tukiviittoma "älä". Hyvänä kakkosena tulee "syödä", ja aika tasoissa sen kanssa tulee "tule", vaikken tiä onko se oikein, mä vaan vedän käden itteäni kohti silleen kutsuvasti. Sitä käytetään ihan normaalissa arkielämässä, nii eikö se käy viittomasta?

Mutta näin. Mä meen peseen hampaat ja siivoon sängyn, huomenna on aikanen herätys. Ja sit pitää miettiä et viittisinkö lähtee jonottamaan yöks kaverille seuraks. Nyt mulla ei oo mitään mikä estäs mua, ja jokatapauksessa pääsen lähteen kotoa vasta vähän ennen yheksää, jos en mee yöks, koska bussit ei kulje. Yh. Tätä pitää miettiä ja kovasti, koska äiti vähän niinku kielsi meiltä kavereille yöks menemisen... Tsiisus sen kaa.

There's no words to describe your pain.

Tää maailma on niin helvetin paha ja me tiedetään se, mutta silti meihin sattuu joka kerta, kun paha näyttäytyy meille taas konkreettisesti. Se satuttaa, se repii sielun palasiksi, jättää ikuiset arvet sydämeen. Vie meiltä pois sen, jota me tosissaan rakastetaan.

Tytöt, oon niin pahoillani teidän puolesta. Te menetitte sellasen ihmisen, jota kukaan ei voi korjata. Tää kaikki on niin kammottavaa, näin ei olisi saanut käydä. Muistakaa, et teitä autetaan, kukaan ei jätä teitä yksin. Haavat umpeutuu ajallaan.

I've got so many words, but there's nothing coming out...

Mä oon aina ollut luova lapsi. Pienenä keksin vaikka kuinka paljon suuria ja ihmeellisiä leikkejä, leikkejä, joissa oli jokin tarina. Mä leikin nukeilla, pehmoleluilla, kivillä, värikuulilla, ruokavälineillä, vaatteilla, kynillä... Millä tahansa, mille vaan sain luotua jonkinlaisen persoonan. Mä tykkäsin leikkiä yksinäni, koska sillon saatoin määrätä tarinan kulusta itse, rakastin kerätä inspiraatiota leffoista, kirjoista ja lehdistä. Koulumatkoilla mä sepitin omia tarinoitani hiljaa ääneen. Toki mä leikin myös siskojeni ja kaverieni kanssa, mutta se ei ollut niin kivaa. Muut määräsi, mä en voinut määrittää kaikkea itse. Oli leikkejä, jotka leikittiin mun mielestä väärin. Mä en saanut vaikuttaa tapahtumiin riittävästi.

Reilut kaks vuotta sitten mä aloin ensimmäisen kerran kirjoittaa muillekin kuin itselleni. Aiemmin olin kirjottanu joitain tekstejä, aina piilossa muilta. Sitten tapahtu jotain, mä keksin tarinan, aloin kirjoittaa. Julkaisin tarinan eräällä foorumilla, sain valtavasti hyvää palautetta. En enää muista siitä oikeastaan mitään, se meni loppujen lopuks niin sekopäiseks ylimaagiseks sonnaks, että päätin lopettaa. Unohtaa sen. Viime vuonna poistin koko tarinan, sitä ei löydy enää mistään, ei omalta koneeltanikaan. Mutta vaikka eka tarina loppui, mun inspiraationi ei kadonneet minnekään.

Tietyissä piireissä mut tunnetaan hyvinkin ahkerana Tokio Hotel -fan fictionin kirjoittajana. Tai no, pikemminkin tunnettiin. Mä kirjoitin monia, niin törkeän monia ficcejä, aloitin useampia, saatoin lopulta vaan kaks niistä loppuun. Rakastin niitä kaikkia, mä ihan tosissani rakastin niiden kirjoittamista, rakastin uppoutua niihin, antaa kaiken vaan tulla. Mä tein tosissani töitä niiden eteen. Sivuja oli kymmeniä, teksti pientä, into suurta. Mä aloitin kerran yhden tarinan puolivälistä uudelleen, kun en tykännyt sen tyylistä jatkua. Aiemmin hyvin tiivis julkaisutahti kärsi, mutta mä en koskaan katunut sitä päästöstä. Alkuperäinen teksti oli suoranaista paskaa, sit siitä tuli hyvää. Parempaa.

Mua harmittaa edelleen, että kaks todella upeeta tarinaa jäi kesken. Multa vaan loppu into, ei ollut enää inspiraatiota. Varsinkin, kun viimeisimmällä niistä oli niin suuri tarkoitus. Mä pidin siitä tarinasta. Inspi siihen tuli niin yllättäen, mä tein töitä sen eteen, mutta silti se loppu ennen aikojaan. Tarina ei koskaan saanut loppua. Sateen loputtua mulla ei ollut enää mitään annettavaa sille...

On myönnettävä, että noi ns. kultaiset vuodet, mitä mun harrastukseeni sisältyi, oli osa mun elämäni vaikeinta aikaa. Sitä aikaa, kun mä tunsin olevani pimeässä loukossa, ilman ketään, unohdettuna. Kirjoittamalla mä purin sen kaiken. Kaiken tuskan ja kivun. Näiden tekstien lukeminen satuttaa mua itseänikin näin jälkikäteen, voin vaan kuvitella miltä mun ystävistä on tuntunut kun ne on lukeneet näitä...

Nykyään teksti ei vaan muodostu. Se on vaikeeta, musta tuntuu etten saa mitään kunnollista aikaan, ja se suututtaa mua. Aina kun yritän kirjoittaa jotain, tuloksena on monta tuntia turhautuneisuutta ja tyhjyyttään ammottava paperi. Mun on helppo kertoa omasta itsestäni paperille, ajatella et mä en yritä tällä tavoitella mitään suurta ja vaikuttavaa, herkkää, kaunista, sairasta, henkeäsalpaavaa. Mutta kun mä haluan, että mun tarinani, viihteeksi tarkoitetut tekstini, on täydellisiä. Ylitsepursuavia, elämyksiä lukijalle. Ja mua suututtaa, kun en enää osaa tuottaa sellaisia.

Mä olen masokisti, se on itsestään selvää. Mun luokkani keskuudessa se on vitsi, ja musta on hyväkin vähän nauraa sille. Mutta tosiasiassa mun masokistisuudessani ei ole mitään naurettavaa. Mä haluan taas osata kirjoittaa. Ja mä olen valmis viemään itseni pitkälle saavuttaakseni tän tavotteen.

Fascinated by fear.

When you'd scream I'd fight away all of your fears.

Love is a gun separating me from you.

Sunnuntain jälkeen oon taas tullu vähän kuunneltua HIM'iä. Löysin sieltä Helsingin jäähallin kirpparilta And Love Said No -kokoelmalevyn, ja mitä muuta vois odottaakaan kuin armotonta putkea? Viikon musa on koostunu sen lisäks MCR'stä ja Black Veil Bridesista, sekä pakotettuna muutamasta muusta, koska melkeenkaksosten musamaku on huonontunu ja mun aivot tuhoutuu. Moves Like Jagger... Saanko kuolla? Mun korvat räjähtää, mä en kestä sitä biisiä, ja se soi joka paikassa riippumatta kaupungista. Yäk.

Torstaiyönä mentiin Junnun kaa nukkuun yhentoista jälkeen. Mä ajattelin olevani väsynyt, nukahtavani nopeesti. Ja vielä mitä. Valvoin puoltoista tuntia, kieriskelin siinä sängyssäni, piirtelin sormilla kuvioita ilmaan, kuuntelin musaa ja yritin rentoutua. Olisin noussu ja lähteny vaikka kävelemään, mut Junnu oli jo nukahtanu. Ei siinä sit oikeen jääny muita mahollisuuksia ku päästää mieli valloilleen. Mä mietin elämääni eteenpäin, haaveilin tulevasta. Millanen oon muutettuani omaan kämppään? Minne muutan? Miten sisustan kämppäni? Koska siskon- ja veljenlapset tulee käymään? Missä oon töissä, mitä teen työkseni?

Ei sitä nuoriso-ohjaajaa ole vielä lukkoon lyöty, ei todellakaan. Mä tiesin minne haluan kouluun ja mitä haluan opiskella, mitä ammattia voisin harjoittaa. Oon pikkuhiljaa alkanu tajuamaan sitä. Se on uskomattoman hyvä koulutus, antaa monia mahdollisuuksia ja hyvät valmiudet kohdata ihmisiä missä vaan. Mulla on taas hyvä olla koulussa ja oon innostunu, kaikki on hyvin luokankin kannalta. Läppä lentää ja mä oon seurallinen, mun sosiaaliset taitoni kehittyy. Oon oppinu termejä ja tapoja, paljon kaikkea vaan muutamassa viikossa. Menestynkin opinnoissa, tieto- ja viestintätekniikan kurssista sekä matikka ykkösestä kolmoset, TVT-kokeesta luokan korkein pistemääräkin vielä. Oon enemmän ku tyytyväinen. Ja näitä asioitahan en tosiaan oo kertonu jo miljoonaan kertaan...

Mutta näin. Mä meen nyt tekemään Emman kaa kaakaota tai jotain. Me ollaan käytännössä tapeltu koko päivä, käyty kaupassa, kirpparilla, leivottu ja katottu leffa... Kaksin kotona, mahtavaa. Oon hermoromahduksen partaalla, tän takia meitä ei kovin usein jätetä kahden. Saadaan aina riita aikaseks. Aina. Mut mä yritän käyttäytyä.

C'mon, angel, don't you cry.

Can't find my way home
But it's through you and I know
What I'll do
Just to get back in your arms

Pahoittelen hiljaiseloa, mun mokkula hajos viime viikolla enkä jaksanu raahata konetta kotiin. Lyhyesti näin. Lisäks kaikkea muuta. On ollu kaikenlaista säätöä, mä oon alkanu elää opistolla vähän eläväisemmin, oon tykänny olla siellä ihan tosissani. Tosin nyt on hiljenny, vähän tylsääkin kun niin monet on TOP-jaksoilla ympäri maailmaa, kansainvälisessä vaihdossa tai sit vaan toisessa kaupungissa. Mullahan on enää tää viikko koulua, sit on viikon loma ja kaks viikkoa työharjottelussa. Kai siitä tulee ihan kivaa.

Mm. Mä kärsin sisäisestä moraalin, etiikan, omantunnon, valintojen ja persoonani sodasta. Tossa perjantaina sattui jotain, josta tietää kolme ihmistä, ehkä kahdelle tai kolmelle vielä kerron siitä. Nää kolme, jotka jo tietää, on ne joille se oli heti kerrottava, sit yhdelle kerron heti kun ehdin, niille kahdelle on sit vähän pakko kertoa asiasta, koska tää vaikuttaa erityisesti niihin. Äh, tiedän et on ärsyttävää lukee tämmöstä tajuamatta mitään, mutta sanotaan että asia on sen verran vakava, et se kaataa teinin maailman, ja mä oikeesti kärsin tästä, mut mä en anna sen masentaa. Mä en suostu siihen.

Olin tossa sunnuntaina Helsingissä Oprin & Olkan kaa. Oli mahtavaa. Ihanaa. Ei siihen sanoja ole. Laitan tässä vielä myöhemmin vähän viestiä et ehtiikö ne näkemään mua huomennakin. Mulla on siis huomenna etäpäivä, käyn kirjottamassa ne työpaperit aamulla ja sit ajattelin lähtee Helsinkiin taas. Ja mun on keksittävä joku järkevä keino järjestää raha-asiat. Lopetettava kaiken turhan osto. Mä haluan uudet lasit, mä en suostu olemaan näillä enää, sitä paitsi näöntarkastus pitäs olla kahen vuoden välein ja vuodenvaihteessa tulee kaks vuotta täyteen. Sit pitäs päästä Joensuuhun. Jostain pitää siihen aikaa vetästä, mä haluan sinne. Sanoo äiti mitä tahansa. Ja mun mielestä sen pitää vaan tottua siihen, et mä en oikeesti ole kotona, mä olen koulussa viikot ja lomilla tapaan ihmisiä. Asia nyt vaan on niin. Mä en omasta mielestäni asu enää kotona. Posti tulee tänne ja niin edelleen, mut mun koti on siellä missä mä haluan olla.

Kelalta pitäs tulla sitä ruokarahaa. Siinä ois sit ainakin niihin laseihin rahat. Ja aattelin kysyä et josko tehtäs diili, mä maksaisin niistä ainaki puolet. En mä mitään monen satasen kehyksiä ole hankkimassa, mä vaan haluan semmoset mitä oikeesti tykkäisin käyttää enkä ois jokasen mahdollisuuden tullen työntämässä niitä laatikkoon piiloon. Persoonallisemmat. Hiuksia en sit värjää ennen uuttavuotta, äiti tykkää. Se ei ilmeisesti halua et me käytetään enää hiusvärejä, perhetuttu sai allergisen kohtauksen. Että silleen.

Mutta näi. Mä meen tästä kattoon vaatteita, siivoomaan, pakkaamaan ja sopimaan asioita. Koneelle pääsen seuraavan kerran perjantai-iltana, sit elän sen kaa taas kolme viikkoa. Mukavata.

It's a little too late.

Hiljasta. Muut on koulussa ja jossain muualla, mä venailen et ees joku tulis tänne. Hannaa lähinnä, se varmaan haluu taas japaninopetusta. Onpahan siinä mulla ainakin tekemistä, opetan sille nyt aluks merkit, mitä se ny haluaakin oppia. Se on oikeesti kivaa, niin siistiä päästä opettamaan toista.

Nyt on ollu jännä viikko. Maanantai-tiistayö meni tuolla ulkona Juulian ja Tanjan kaa. Kiipeiltiin katoilla, käveltiin ja semmosta. Säädettiin kaikkee kunnes tuli liian kylmä, sit ku vähän lämmettiin sisällä nii väsyttiin. Nukuin kuuden tunnin yöunet siinä. Singstaria ollaan laulettu ja paljon, joka ilta. Eilen Eero ja Herman ilmesty tänne ja Herman sit toteutti ne pitkäaikaiset uhkauksensa... Meiltä lähti vessan ovi, huoneen ovi ja mun sängystä käännettiin patja ympäri. Mä sain siinä sit hysteerisen naurukohtauksen ja rupesin itkee, olipahan oikeen mukavaa. Laitto ne kyllä kaiken sit takas paikalleenkin, että ei siinä mitään.

Oon opettanu tällä viikolla ihmisille espanjaa. Coge el perro on tullu opetettua muutamalle, sit vähän muutakin semmosta. Jännää on. Nyt sitä vois vaikka tehdä jotain hyödyllistä. Mut en keksi mitään. En oikeen välittäs lähtee kauppaan, ei mulla oo mitään tarvetta siihen. Mulla on 13 euroo ja viis senttiä, niillä pärjää hyvin. Ja tilillä vielä paljon lisää, mut ni. En jaksas. Huomenna käyn kumminkin kaupassa ostaa jotain ennen ku lähen kotiin, mä pääsen taas yheltä ja juna lähtee 15.46 ja on tietenkin taas myöhässä. Fuuuuu. En jaksa ottaa kaikkee kamaa mukaan, kone jää ja puhtaat vaatteet. Läksyjä sun muuta en ota mukaan. Pärjään olkalaukulla ja pienellä urheilukassilla, ei tarvii ruveta raahaan tota hirveetä isoo laukkua.

Vois pakata. Mut.. Nii. Hoo. Tajusin just et 12. päivä tulee vuos siitä ku kuvattiin Maailma puhaltaa -musavideo. Olin siä kuvauksissa mukana, mut turha mua on videolta ettiä. En oo itekään siinä oikeen onnistunu. Siellä tuli lievästi sanottuna kylmä, mulla oli sillon päälläni revityt farkut, toppi ja huppari. Oltiin siellä siskon kaa ja paleltiin siinä hirveessä tuulessa mikä puhalsi Näsijärveltä. Nyt tuli hirvee halu mennä joku päivä järven rantaan tuijottamaan niitä aaltoja, sillon ku on oikeen kunnolla tuulista. Ja nimenomaan Näsijärven, Tuusulanjärvi ei nyt oikeen innosta.

Vois sitä kyl ny melkeen lähtee keskustaan. Ei tuolla ainakaan sada, mut pyörä on todennäkösesti ja sataprosenttisestikin märkä. Ärsyttävää tämmönen sää. Haluun sen pois, haluun et on pilvistä ja vähän tuulista mut kuivaa. Semmonen ois kiva sää näin syksyllä. Ja muullonkin. Täydellinen sää.

I'll give you all that i've got.

Meillä on nyt karaokevälineet täällä solussa. Tanja ja Inka hoiti ne tänne, sit on muutama Singstar-peli. Eilen laulettiin monta tuntia, äsken vähän lisää, illemmalla vielä enemmän jos porukka nyt tulee takas. Ei tää välttämättä niin kaunista ole, mutta no. Hauskaa se vaan on, kuhan yheltätoista hiljenee.

Mulla oli tänään vuorovaikutusta ja laulua. Vuorovaikutus loppuu tossa keskiviikkona, sillon on viimenen tunti. Sinänsä vähän ärsyttää, et tätä kurssia ei pahemmin arvioida. Papereihin merkitään vaan että onko suorittanu kurssin. Eli mulla ei edelleenkään ole ainuttakaan numeroa. Murr. Mutta kyllä ne sieltä vielä tulee. Matikasta tulee numero, alan ammatillisista perusteista, ohjaajuuteen kasvustakin ilmeisesti, laulusta, äikästä. Liikunnasta. Hyvänen aika. Mulla on seittemää ainetta. Tai no, oikeestaan viis. Vuorovaikutuksen kanssa kuus. Laulu nyt on niin ja näin, se on valinnainen. Ja sit mulla on se liikunnan valinnainen. On tämä jännää tämä amis.

Reenasin tänään taas vähän tota hengittämistä. Nyt alkaa jo tuntua, mä alan ymmärtää mistä on kysymys. Ja nyt ihan tosissani yritän helpottaa kurkunpään hommia. Tunneilla lauloin jo vähän aikaa silleen et sattu, oli pakko sit lopettaa. Oisin menny mikkiin laulamaan ilman sitä kipua. Mutta en mä voi kiusata ääntäni liikaa. Ja nyt sit yritän lakata tän kuiskimalla laulamisen. Mä teen sitä kellon ympäri, illalla sängyssäkin vielä, ei oo kovinkaan hyväks äänelle.

Ahti sano tänään et mun on siveyssyistä pidettävä paita päällä. Mua rupes vähän naurattamaan, mulla oli kuuma ja mulla on tän paidan alla vielä toppi. Sit uhkasin lyödä sitä sateenvarjolla. Se piilotti mun laukun, Teo päästeli taas ääniä, mä sain taas moitteet siitä et istuin lattialle vaikka kaks sohvaa oli vapaana. Kyllä on jännä elämä mulla. Mutta niin, jokatapauksessa mulla oli varsin hyvä päivä. Kirjotin sen elämänkaaren kriiseistä kertovan työn, huomenna palautan sen, nyt voisin tehä matikanläksyt. Kopioin kolme tehtävää erilliselle paperille vihosta, mä tein ihmeen viime tunnilla ja tein kaikki tehtävät. Voisin taas mennä pätemään johonkin muuhun pöytään ja keskustelemaan Kassun kanssa jostain hyvin mielenkiintoisesta, jos se taas vaihteeks keksii jotain kolmi- tai nelimielistä.

Niin. Mulla on hyvä olla. Rento. Tekee mieli hymistä ja mennä makaamaan sängylle. Teen ne matikanläksyt ja hymisen sitten. Oho, täällähän on verhot kiinni. Järkytyin. Mut unohdin laittaa se kiinni illalla. Olin niin väsynyt. Ja nauroin vähän itelleni, olin just nukahtamassa, siinä unen rajamailla, ja kuuntelen Automatic Loveletterin Truth Or Darea. No, siinä alko Butterflies soimaan... Sain oikeesti slaagin, pelästyin ihan sikana sitä alun kitaraa. Mutta eipä mulla muuta. Matikkaa. Hasta la vista. Kohta laulamaan lisää.

+ Tommoinen sitä tuli piirrettyä tossa myöhään lauantaina. Ite pidän siitä, se onnistu paljon paremmin kuin odotin.

Don't let this go.

Lay on the floor
Breathe it in deep
Don't speak, don't say a word
Just savoring
You're all that I have
And all to hold on to
You carry me on

Come on, come on
Catch your falling star
And chase all your dreams
And don't let them go

Take me away
Let's get out of this town
Run, baby, run
We're unstoppable now
On top of the world
Sing it out loud
And mean it and keep believing
We've got the rest of our lives
Let it ride

Running away
Don't tell anyone
We'll be the talk of the town
We'll be the envy of everyone
Dances to mixtapes and car tops
So don't, don't, don't let this go

Take me away
Let's get out of this town
Run, baby, run
We're unstoppable now
On top of the world
Sing it out loud
And mean it and keep believing
We've got the rest of our lives
So let it ride
The time of our lives
Let it ride

Take me away
Let's get out of this town
Run, baby, run
We're unstoppable now
On top of the world
Sing it out loud
And mean it and keep believing
We've got the rest of our lives

Take me away
Let's get out of this town
Run, baby, run
We're unstoppable now
On top of the world
Sing it out loud
And mean it and keep believing
We've got the rest of our lives
So let it ride
The time of our lives
Let it ride 

Home sweet hole.

Makaan sängyllä sohvallani, aurinko paistaa mun jalkoihin ja mulla on punainen villatakki päällä. Kylmä taas kerran, oon semmonen vilukissa vuoden ympäri. Roosa istuu sängyllään jalat koukussa ja suhinasta ja rahinasta päätellen piirtää. Mua huvittas mennä kattomaan, mitä se piirtää, mut tiän, et se alkaa mulkoilemaan mua eikä anna kattoa. Siinä me ollaan erilaisia, mä esittelen töitäni pikkulapsen innolla, Roosa piilottelee niitä.

Istuin alakerrassa keittiön pöydän ääressä lukemassa lehteä. Mä oon lukenu sanomalehtiä monen vuoden ajan, maailman meno kiinnostaa mua. Ja musta koulutetaan valtion virkamiestä, mun velvollisuus on lukea lehtiä ja katsoa uutisia, kuten mun tutor sanoo. Mun on tiedettävä, mikä vaikuttaa mun asiakkaani elämään. Lehden luettuani siirryin lukemaan Discshopin esitettä, mitä kaikkee on tulossa. Äiti tuli sit siihen, ja ensimmäinen asia minkä se kysy, oli "Nukuikko hyvin?". Nukuin. Äiti on kysyny tota samaa asiaa siitä asti, kun... No, kolmen viikon ajan. Etten polta itteäni loppuun.

Tänään ois vähän hommia hoidettavana. En oo saanu Frankille mitään aikaseks, joten tänään on alettava toimeen. Mulla on elämänkaaren kriiseistä kertova pohdinta kirjottamatta, kirjotan senkin tänään. Helppoa, kerron vaan miten oon selvinny omista kriiseistäni. Sit on pestävä pyykkiä ja varmistettava et otan huomenna lakanat ja pyyhkeen mukaan. Huomenna vois lähteä ajoissa, saa olla rauhassa junassa ja ehdin tekeenkin jotain.

Ensviikolla on hyvinvointiviikko. "Nuvat on tässä esimerkkejä, valmiina menemään ja tekemään kaikkea, virkeinä ja aktiivisina liikkujina..." Mähän en ole viikkoa lenkkareissa ja lökäreissä, anteeks vaan. Ja mun pitäs juosta taas cooper. Mä en tahdo, en jaksa, en halua. Jätkien kans. Mä voin kyllä juosta sen, jos on aivan pakko, mutta en jätkien kanssa. Mä en tahdo et ne näkee mut siinä kunnossa, en tahdo et ne tuijottaa. Mä voin juosta sen muullonkin, voin juosta sen joku viikonloppukin, mut en nyt. En, en, en.

Pääsin läpi siitä atk-kurssista. Se oli siinä. Nyt on sit enää muutama kymmenen muuta kurssia jäljellä. Mä en saa matikasta kolmosta, sen tiedän. En voi saada. Pakko laskea tavoite kakkoseen. Senhän mä saan pakolla. Oon saanu pistareissa yli kymmenen pistettä, laskenu tehtäviä ja saan vähintäänkin kakskymmentä pistettä loppukokeesta, kun täydet on kolmekymmentä. Mä saan kakkosen, muuhun en suostu. Jos en saa sitä, mä tentin sen kurssin uudelleen niin monta kertaa et se kakkonen tulee. Ja sen on oltava vahva kakkonen, mä en suostu ottamaan huonoa kakkosta. Ja jos joku nyt ihmettelee miks haluan kakkosen, niin arvosteluportaikko on ykkösestä kolmoseen, kolmonen on paras mitä voi saada. Ykkösellä pääsee vielä kurssin läpi, mut jos ei saa sitäkään, on kusessa.

Alan hommiin. Kirjottelen taas joskus.

Like a candle in the night.

Istun tässä pöydän ääressä, syön keksiä ja kuuntelen Paramorea. Jännä fiilis. Mä tulin Prismasta, olin pari tuntia Annan kaa, oltiin eka sillä ja sit käytiin kaupassa et selviin vielä huomisen hengissä. Ja sit kävi jotain tosi jännää. Pääsin solun ovesta sisään, Sonja tuli vastaan ja vei multa kypärän, eli siis jos joku ei tajunnu nii Annalla on skootteri, ja Elsa rupes uteleen et mekö muutetaan. Mä olin siinä vaiheessa vähän ulalla, mut Inka tuli sit hetken päästä selittään. Me siis siirrytään tonne naapurisoluun, mullehan se nyt on ihan sama et missä solussa ollaan, mut Inka halus sinne noien kaa, ja kyllähän mäkin vähän enemmän elämää kaipaan ympärilleni.

Niin, pointtina siis se, et jos en nyt oo täysin päästäny tärähtäny, nii me muutetaan tonne johonkin huoneeseen. Jännää tämä tämmöinen.Tuntuu vaan nii hölmöltä, ku en ees tiä mikä se huone on. Mutta sainpahan syyn alkaa kasaamaan kamoja vähän siistimpiin pinoihin.

Mä en edelleenkään oo ihan varma hiusväristäni. Siis en edelleenkään osaa määritellä tätä nykystä väriäni, mut seuraava väri on ongelma. En kehtaa värjätä ennen uuttavuotta punaseks, äitihän saa kohtauksen. Se siis makso muutaman satasen siitä et päästiin tähän jollain tasolla blondihtavaan sävyyn. Latvat alkaa taas olla ikävässä kunnossa, mietin et uskallanko vetää vaaleempaa vai otanko suosiolla ihan inasen tummempaa. Mut toisaalta, kun mä haluan sen ihan kirkkaanpunasen... Kysyn äitiltä et eikö ois mitenkään mahdollista, vai odottaako mua sit murhatuomio.

Lisää ongelmiakin on. Ne piilarit. En tiä, uskallanko ostaa, jos ne ei kumminkaan sovellu mun silmiin. Eilen googlailin kaiken maailman lisätietoa ja rupesin miettimään. Mä haluisin ne mustat, mut tosiaan, jos mun silmille ei sovikaan semmoset piilarit, nii siinä menee yli kolmekymppiä hukkaan. Piilarien lisäks on lävärit. Mä haluan taas uutta reikää, otin ton ruston viime vuoden toukokuussa ja huulessa on ollu reikä sen vajaan kaks vuotta, haluun jo uutta. Nenä, kieli ja lisää rustoja. Huuliki ois kiva, mut en tiä. Työt kumminkin. En haluu pelottaa lasten vanhempia enkä varsinkaan lapsia, joten mun ois näytettävä siistiltä, ystävälliseltä ja neutraalilta. Tosissaan häiritsevää.

Pitää miettiä. Siirryn odottelemaan äitin soittoa.

Would you still believe me if I said those three words?

Mä oon pahoillani. Mä en vaan voi mitään sille, et mulla on helvetinmoinen ikävä sua.
Mulla on ihan kamala fiilis, mä en tiedä, saisinko mä tuntea tämmöstä ikävää, mä en tiedä, mitä tää meinaa, mä en osaa selittää tätä. Mä vaan tahtoisin puhua. Nähdä sut. Halata sua, ymmärtää sua. Mä yritän ymmärtää, mut ei se onnistu näin. Se ei oo sun vikas.

Jos mä palaisin entiselleni, oisin sellanen ku mun kuuluis olla, eikö se sit ois helpompaa? Me voitaisiin edelleen olla samalla tavalla läheisiä. Tää nykynen tilanne häiritsee mua, mä en tiedä, mitä mä haluan, en tiedä, mikä on oikein, mikä on paras vaihtoehto... Onko mun edelleen itkettävä katkeria kyyneliä sun vuokses, saanko mä unohtaa kaiken? Kultapieni. Haluatko sä mut takas?

This life is so sick.

Istun hiljaa yksinäni asuntolassa, ei tehny mieli mennä syömään. Lähen sit kauppaan jonkin ajan päästä. Mulla on kylmä, taas kerran, vedän kohta villapaidan päälle, sit puen varmaan takin kun lähen sinne kauppaan. Tai hupparin, en oo varma. Nilkkurit ainakin lähtee matkaan, ja mulla on villasukat, varpaat ei palele. Ja huivi ja sormikkaat. Sieltä se syksy tuli, oikeen kunnolla.

Mä sain sen työharjottelupaikan. Meen siihen naapuripäiväkotiin, sen paikan johtaja sanoi et ei oo mitään erityistä syytä siihen etten pääsis. Eli sinne siis. En tiä minkä ikästen kanssa oon, se ilmottaa mulle sitten kun meen kirjottaan papereita. Että hyvinhän se sit menee. Ui että. Oikeesti. Mä oon kolme viikkoo Tampereella. Mä vaan odotan sitä et pääsen kaupungille. Siitä tulee kivaa. Ja sit on pari isoskoulutustakin siinä, me vedetään Janitan kaa vähän leikkiä sillon ja sit meillä on oma koulutus, tehdään joku pikku retki. Jei.

Tjaa. Mä voisin nyt laittaa housut jalkaan. Mä en mistään hinnasta lähde tonne vaan sukkahousut jalassa. Itsemurhahan se semmonen on. Ja mä haluan kahvia. Pitää kattoo jos löytäsin jonkun paikan mistä sais halvalla kupillisen. Ja voishan sitä tehdä jotain ihan kunnon ruokaakin. Jos eläisin tän viikon jollain muullakin ku vaan leivällä? Kattoo mitä kaupasta löytyy. Iso laukku mukaan. Näi.

Kirjottelen taas joskus jotain lisää. Jos keksin jotain, tääkin on oikeesti turha postaus. Mutta no, eipä se mitään. Onkohan mulla jotain koulujuttuja? Vois tarkistaa sähköpostin ja kattoo vähän Moodleen, ehkä mulla on jotain. Ja niin muuten, sain kehuja siitä mun MCR-pp-esityksestä 8) Jei. En kussu sitä totaalisesti.

I miss those old and good times.

Kylmä. Mut täällähän on aina kylmä... Ikkuna on kiinni. Silti. Vatsaa on muutaman kerran kourassu silleen et oon melkeen lyyhistyny lattialle itkemään kivusta, en tiedä mikä on kyseessä. Mut nyt ei oo pariinkymmeneen minuuttiin tullu semmosta tunnetta, eli toivon mukaan se oli ohimenevää. Ei meinaan tosissaan ollut mitään pikkukipua.

Aukku oli eilen täällä, oli kivaa ja sillee. Mulle tuli jotenkin normaali olo. Ja tuli käveltyä joku kaheksan kilsaa, kaks kertaa keskustaan ja takas. Sit siinä vähän ennen yheksää kun tulin viimestä kertaa takas, Sonja sattu tuleen vastaan tullessaan kuntosalilta, sillä oli just semmonen normaalia pahempi ADHD-meininki meneillään, se oli oppinu just nyrkkeilemään. Se esitteli mulle taitojaan ja lopputuloksena veti mua turpaan, vahingossa tietenkin. Se vaan että se sattumoisin rikko mun lasit. Että ni.

Mä en tiedä, saako tota korjattua, mut ei näitä ainakaan käyttää voi. Tommonen kova ja terävä metallinen palanen ku painaa nenää ni ei tunnu kivalta. Mulla on nenä vielä vähän arkakin, ei se ihan hirveesti satu, mut kyl mä koko ajan tunnen semmotteen pienen ikävän kivun tossa nenänvarressa. Mitään jälkiä siinä ei onneks oo.

Muuta. Tota. Teo on hukannu Maunon. Jere tuli sille karjumaan et sossut on taas vieny mun ottotyttäreni, on tää elämä kamalaa. Ahti oli ihan järkyttyneenä et onks Mauno mun tytär, ei sentään, Teo on Maunon isä ja minä oon sen ei-biologinen äiti, muu menis mullekin jo liian pitkälle. Mutta nii, mun ottolapseni on kateissa ja nyyh. Hirveetä kun elvytettävät vauvanuket katoaa.

On asiat nyt jollain asteella kunnossa. Mulla ei oo edelleenkään työpaikkaa, nukun yöt jotenkin, ei väsytä ihan kamalasti ja syön. Mun unet vaan häiritsee mua. Mä oon nyt kahtena yönä nähny unta, että oon menossa naimisiin, vaikken tahdo, ja aina niihin uniin eksyy joku, jota ei enää ole olemassa. Nää unet ahdistaa mua, mä en tajua miks näen semmosia, haluun vaan et ne loppuu.

Äiti tulee huomenna kotiväeniltaan, tänään on siivouspäivä. Siivoon tässä äkkiä kämpän ja sit vois harkita et lähtisin taas keskustaan. En mä oikeesti tee siellä yhtään mitään, meneepähän vaan tunti siinä et käyn siellä ja tuun takas. Kierrän Prisman vaan ympäri ja tällee. Kun ei tee mieli neuloakaan ja silmät väsyy jos koko ajan lukee. Ja oon edelleenkin liian ujo mennäkseni tonne vaan hillumaan muun porukan kanssa.

Onhan tää vähän ankeeta. Kun mä nyt vaan saisin itteni pyörimään noiden kanssa. Nappaan Sonjasta kii jossain vaiheessa, meen vaikka pelaan sählyä sen kanssa, jos en muuta keksi. Eiköhän tässä pikkuhiljaa ala hommat sujumaan.

Can you see my life when it's running away from me?

Mm. Mä en taaskaan tiedä mistään mitään. Jos sanoisin ton äskösen äitille, se alkais nauraa, niinhän mä aina sanon. Emmää tiä. Mä vastaan aina niin. Mut useimmiten oon rehellinen sanoessani sen. Mä en oikeesti tiedä mistään mitään.

Katottiin Emman kaa Red Riding Hood. Mä en oo pitänyt sitä oikeestaan minään, oon ajatellu et sitä ei todennäkösesti jaksa ees kattoo. Ja nyt. Wau. Mä oon haltioissani. Okei, se oli tönkkö jossain kohdissa, melkeen nauroin sen vuoks. Mut se loppu. Jotenkin vaan rakastuin siihen.

Ja nyt tekee taas mieli kirjottaa tähän ihan tyynesti "emmä tiä".

Oon istunu aamusta lähtien koneella. Tein Power Pointia My Chemical Romancesta. Ihana aihe, mä vaan vihaan tota hommaa. Mä en jaksa tommosta, mä en oo saanut niitä elämänkaaritöitäkään tehtyä sen vuoks... Paineita. Emma ehdotti et lähettäs huomenna kaupungille, voinko mä muka lähteä? En oo ihan varma. Aamulla törkeet copypastet Osama bin Ladenista (kyllä, aiheena on elämänkaarityö jostain historian merkkihenkilöstä ja minä valitsen bin Ladenin ..) ja pitää laittaa Idalle viestiä et mitä sillä on kasassa. Mä oon tyhmä, haalin kaiken itelleni, kyllä mä osaan tehdä ryhmätöitä, kasvotusten. Etätyönä tää on helvettiä. Mut onko muitakaan mahdollisuuksia, jos mä asun täällä ja se Uudellamaalla? Eipä oikeen, koska ei jaksettu viikolla tehä mitään. Ja toi PP-esitys on edelleen kesken. Vitut. No, mäpä teen sen loppuun ja heitän Moodleen, kunhan saan kurssista hyväksytyn nii kaikki on ok.

Alan muuten karsia puhettani taas. Kiroilen liikaa, oon kauhistellu sitä jo pari kuukautta. En tajua mitä siinä nyt pääs käymään... Ehkä ripari. Mähän en siis kiroillut siellä ku sillon, kun pikkuset ei olleet paikalla, viikon kiroilut jäi alle kahteenkymmeneen, mut sen jälkeen. Ku tapailtiin iltasin. Hävettää taas tää miten puhun, pakko se on saada loppumaan. Eiköhän se siitä, keksin itelleni jotain tapoja rangaista ärräpäistä.

On mulla muuten yks asia, josta voin rehellisesti sanoa, etten tiedä. Kummallakin on nimensä ja kummankin käytös on hämmentävää. Ja niiden lisäks on yli kymmenen muuta. Mä tuun hulluks. Mä en yksinkertasesti ymmärrä mitä on meneillään. Joko se on joku salaliitto mua vastaan tai sit maailma on vaan seonnut. Kuitenkin mulla on vähän semmonen tunne, et joku päivä alan itkeen sen takia, ihan missä tahansa. Sitä ei sit vaan olekaan niin helppoa selittää... Miksi, miksi teidän on pakko hämmentää mua tällä tavoin? Ja oon idiootti. Ihan tosissaan. Mä en tajua, miks menin kertomaan siitä, se ei ikinä unohda sitä. Se vahtii mua jatkuvasti. Se ei unohda.

Anteeks tää tyhjänpäivänen itsekseni puhuminen. Kukaan ei ymmärrä mitään. Mut ei hätää, en mäkään ymmärrä. Ainoa ero on se, et mä tiedän mitä mä en ymmärrä.

Gonna bash my head against the mirror...

... Close my eyes and cut all my hair off.

8.30-11.00 vuorovaikutusta ja viestintää. Oikeastaan päästiin syömään varttia vaille ykstoista. Kassun kaa pyörin taas, puhuttiin musiikista, harrastuksista, työpaikoista ja siitä millä mä elän, ku en kerran lihaa syö. Puhuttiin muuten mun pukeutumisestani kanssa. Se kyseli et pukeudunko mä rajummin kotona, sitä rataa kaikkee. Ja tivas mikä on nyt parasta musaa. On se jännä jätkä, lupas ottaa velipojanki tarvittaessa viikonlopuks Mäntsälään ja tehä siitä miehen. Joo, ehkei kumminkaan, äiti ei tykkäis jos jätkä tulis kotiin nenä poskella ja naama sinisenä.

Huomenna liikkaa. Jalkapallo tai ultimate, ei ole varmaa tietoa kellään. Kassu ilmoitti et se käy mun kimppuun kentällä ja löylytetään Kerava. No, Keravalle siinä todennäkösesti ainakin käy kalpaten, tai sit me kaikki muut ollaan Sandraa lukuunottamatta ihan kuolleita siellä kentällä, kun jalkapalloilijat vie peliä. Apuva. Sit vähän lisää ammatillisia perusteita, mikäs siinä sit. Pääsen taas vaihteeks kolmelta. Ainahan mä pääsen, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Näitä TEV-järjestelypäiviä ja niitä päiviä, jollon joku on mukava ja suostuu päästään yheltä.

Jännä olo. Mulle tuli tossa hetki sitten ensimmäistä kertaa sellanen olo, et mä oikeesti kaipaan Tampereelle. Nyt vaan sen takia, et pääsisin kaupungille hillumaan ja voisin mahdollisesti ollakin siellä jonkun kanssa. Se ois nyt kivaa. Täällä tarvii ihan tosissaan olla luova, keksii sitä tekemistä jostain ihmeestä. Tai sit mennä Saralle tai Annalle. Tai sit on asuntolailtaa tai vastaavaa, mut nekään ei kestä ikuisuuksia. Pitäs olla tiiviimmin mukana noiden ihmisten menoissa, mut en tiä. En uskalla lähtee tonne. Taaskaan. Sit ku pyydetään, tuun toki, mut muuten pelottaa, ettei ne halua mua mukaan. Eilen Eero huuteli mulle ikkunasta, nauroin sille vähän, mut en menny kumminkaan. Ja Eero ja Herman yritti saada multa pyörää, ongelmana on vaan se, et se on kotona. Ja sit ne nauro ku näytin kuulemma niin pelästyneeltä. Mä vaan menin hämilleni, millon sä et menis hämilles, jos sun etees pamahtaa kaks kaapinkokosta jätkää?

Läksyt tässä ois. Esitelmiä ja semmosia. Mua väsyttää, en jaksas. Mut tiedän, et jos en tee niitä nyt, mulla on helvetillinen viikonloppu edessä. Huomenna täytyy sopia se elämänkaarityö Idan kaa, meiän on pakko alottaa se ja äkkiä. Tyhmä minä. Mä en koskaan sais tehä tämmösiä jonkun kanssa. Kassu ois tosin varmaan ilonen, jos ois ehtiny pyytää mua parikseen, mä oisin tehny sille esitelmän ja pistäny sen esittelemään sen. Mut näh, siitä ei ois hyötyä kummallekaan.

TVT-kurssin etätehtävät voisin tässä hoitaa loppuun. Kattoo et oonko tehny ne kaks ekaa, ja sit tehä nopeesti sen viimesen. Äkkiäkös mä sen saan aikaseks. Mut yks kysymys. BVB vai MCR? Teen bändiesitelmän, kun en muutakaan keksi. Kattoo, kummasta saan tälleen äkkiä enemmän aikaan. Vois tehä kummastaki, sit vaikka lähetän kummanki Martille. Ja kissoja perään, kolmonen tulee kissoilla.

Matikka muuten menee perseelleen. Totesin sen eilen. Mä en jaksa, me löhöttiin kolmistaan siinä pöydän ääressä Kassun ja Teemun kanssa eilen, kukaan ei tajua pätkääkään et mitä pitäs laskee eikä kiinnostakaan. Kyllä mä tästä vielä tsemppaan vähän, mä haluun sen kolmosen kurssista. Auts muuten. Vaikutelma. Asenne. Pitää korjata, en taida enää maata siellä toista kertaa. Ei auta muukaan, jos mä en onnistu laskuissa, mun on ainakin näytettävä siltä et onnistun. Oisinpa mä vaan käyny tenttimässä sen. Saan halvauksen jos Teemu käy hyväkslukemassa matikka ykkösen, mä haluun nauraa samalla ku lasken. Ja onhan se ihan kivaa, kun jätkä hakkaa sua viholla päähän.

Joopa joo. Keskiviikko. Odotan ylihuomista. Jos en sitä ennen onnistu purkamaan tunteita, nii ainakin sillon saan. Toivon vaan et äiti soittaa tänään. Pitää kertoo sille. Sit vois siirtyy sössöön, jos ihmiset sinne haluis. Näkisin joitakin ja voisin ehkä puhuakin. Pitää kattoo. Nyt hommiin.

Should've done something, but I've done it enough.

Eilisiltana makasin sängyssä hiljaa, tuijotin kattoa ja mietin, miks kyyneleet ei vaan tule. Mulla oli ja on edelleen niin tukahtunut olo, mä haluan itkeä, mä haluan purkaa pahaa oloa, mutta se ei tule ulos. Mä oon tukossa. Kaikin tavoin. Mä yritän kirjoittaa jotakin, loppujen lopuks päädin pyyhkimään kaiken pois, koska en kestä sitä, mitä oon kirjottanu, se ei kerro mitään. Se toistaa asioita, jotka ei ole minkään arvosia.

En saa mitään sanottua. Vähän väliä kaivan kännykän esille, haen kuvakansion ja tuijotan kuvaa. Tyhjä olo ei muutu miksikään. Kassu yritti saada mut hymyilemään tänään, mä en onnistunut. Välillä, kun tuli oikeesti huvittunut olo, hymähdin ja hymyilin, mut mä en oo koko päivänä hymyillyt tosissani. Kunnolla, aidosti, lämpimästi.

Mulla ei ole nälkä. Tyhjä tunne vatsassa ei ole nälkää. Lounaalla mä pakotin vähän riisiä, salaattia ja leivänpalan alas, ettei tuijotettas niin paljoa. Join lasin vettä. Aamulla pari leipää ja vettä, koska heikotti. Mutta silti. Mulla ei ole ollut missään vaiheessa nälkä.

Matikanläksyt. Elämänkaarityöt itestä ja jostain historian merkkihenkilöstä. Illemmalla pesismatsi, lupasin Eerolle mennä. Ollaan yhdessä paskoja lyöjiä. Tekis mieli laittaa Annalle viestiä, mut en mä voi. Läksyt, ruoka, pesismatsi. Mun loppupäivän ohjelma. Ja joka sekunti mä yritän saada itseni itkemään. Mä haluan jotain ulos itsestäni, en mä voi olla näin tyhjä. Tää tuntuu samalta kuin sillon, kun pidättelin kirkumista melkeen päivän. Silloin mun piti vaan odottaa sopivaa hetkeä. Nyt ei olis tarvetta odotella mitään, mutta silti ei onnistu. Mä inhoon tätä.

This is for you.

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan

toista sua ei milloinkaan

 

Ei sille ole sanoja. Karo on poissa eikä kukaan voi meidän rakasta korvata. Se pääsi parempaan paikkaan, liian aikaisin se sinne päätyi, mutta ainakaan sitä ei voi sattua enää. Mä uskon niin, ja mä tiedän, että me nähdään vielä.

Mä muistan kun mä tutustuin suhun sillon keväällä. Ensimmäinen muisto susta on se, kun sä istuit mun viereeni lattialle, äkkiä sanottiin nimemme, mä osottelin sulle meidän leirit muut isoset, sä hymyilit koko ajan ja mä katsoin sua hymyillen. Sä olit niin kaunis, olit aina, kun näin sut. Sä jaksoit hymyillä, nauraa, kehua muita. Sä olit ihana ja avoin ihminen. Meidän viimeinen tapaaminen ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä, eikä mulle varmaan koskaan selviä syytä siihen, mutta sinä päivänä sä sanoit mulle jotain, mitä mä en koskaan unohda. Ne sanat säilyy mun sydämessä, sun muistos ei katoa koskaan.

Anteeks tää. Mun on pakko purkaa ikävä jonnekin. Ja tänään en saa itkeä enempää, mun on selvittävä päivä ilman kyyneliä, en saa pilata noiden juhlia...  Nyt on nukuttava. Karo lepää jo tuolla ylhäällä, turvassa huolilta ja harmeilta. Me nähdään vielä.

You can write it on your arm.

Mmh. Surkee olo.Mä heräsin yöllä, sit aamulla en tahtonu nousta ollenkaan. Mustissa taas koko päivä, olin pirtee vielä koulussa, siinä pari tuntia sitte, mut nyt täällä mä oon vaan mököttäny. Miks? Mä en viitti alkaa selittelemään syitä kovinkaan hienosti. Ne on mitkä on, ja vaikka joku sanos, ettei ny tämmösten takia tarvii synkistellä, nii se on väärässä. Kyllä tarvii.

No, se ettei mulla oo hajuakaan työharjottelupaikasta, ei loppujen lopuks häiritte mua niin paljoa. Kyllä mä jotain keksin, tiedän sen. Mä en vaan tässä mielentilassa ala soittelemaan yhteenkään päiväkotiin, pilaan koko homman. Mut sit on ne kaikki muut jutut. Mä oon hämilläni liian monesta asiasta. Mä en tiedä missä se yks on, mä haluun nähdä sen, mä tiedän, et se ei oo missään nimessä hyväks mulle, mä vaan kiusaan itseäni sillä, mutta mä en mahda mitään. Joka kerta, kun mä kuulen hiekan rahinaa, mä hyppään ylös ja meen kattomaan ikkunasta pihalle. Joka kerta, kun kuulen kovaa naurua, mun on pakko mennä kattomaan, ettei se oo siellä. Mun on pakko tehdä niin.

Mä oon vihanen yhdelle toiselle. Mä haluaisin huutaa sille päin naamaa, mutta samalla mä haluaisin vaan purskahtaa itkuun, näyttää kaiken sen edessä, kertoa sille kaiken. Se on satuttanu mua melkein koko sen ajan mikä me ollaan tunnettu, ja kun mä näin sen viimeks, mä sekosin. Mä en voinu ku tuijottaa, että mitä se nyt on mennyt tekemään... Se on mulle edelleen tärkeä, mä en pääse siitä irti. Ja mua satuttaa, kun ihmiset edelleen kyselee siitä. Joka kerta, kun multa kysytään jotain siitä, mun tekee vaan mieli alkaa itkee, mä haluan sen pois elämästäni. Mä en tahdo enää kuullakaan siitä, mä taistelin niin vitun kauan päästäkseni eroon siitä, eikä tuska oo edelleenkään poissa, eikä se oo koko aikana huomannu mitään. Se on sokea mulle, vaikka kaikki muut on nähneet. Mä itken edelleen sen vuoks, mä haluan päästää irti, mut mä en voi. Mä en pysty.

Ja ne kaks. Ne hämmentää mua pelkällä olemassaolollaan. Mä menetän järkeni tätä mukaa, ei mussa oo mitään niin ihmeellistä. Mä en ymmärrä, miks ne tuijottaa mua. Mä en kestä sitä. Mua ahdistaa. Mä oon taas täällä yksin, mun pitäs tehä läksyjä, mä en halua. Mulla on pistarit huomenna, väliäkö sillä. Se on matikkaa, mä saan siitä hetkessä täydet pisteet. Mä en jaksa välittää koko aineesta. Enkä vuorovaikutuksesta, enkä todellakaan tietotekniikasta. Mä ostaan tekstinkäsittelyä ihan tarpeeks, mä en jaksa opetella käyttämään Wordia, mulla ei ees ole sitä koneellani, mä en tee sillä mitään. Works on ihan tarpeeks mulla.

Mä haluun nukkumaan. Mä haluun halata Annaa. Tungen ton helkkarin matikankirjan jonnekin, teen ne kaks laskua ja meen istumaan tonne halliin. Mä tarviin sitä kirpparireissua, mun on pakko rentoutua jossakin. Jos mä löydän ees jotain mikä saa mun ajatukset muualle, nii oon paremmassa jamassa.

It's time to forget what makes me sick.

Just pääsin sanomasta Oprille, etten jaksa avata konetta ladatakseni akun ja säätääkseni netin kanssa. Hah, mitä vielä. Totesin, että mun Creative kuolee kohta, ja kun kerran kummastakin vehkeestä on akku loppu niin mikäs siinä, kumpikin yhtä aikaa täyteen. Nyt tää netti muuten käyttäytyykin suht kiltisti, se ei haistattele mulle. Mut en tosiaan uskalla avata välilehtiä, jos sen teen niin apua. Jos haluun oikeesti datailla mun pitää mennä lanittamaan Inkan huoneeseen, sinne tunkee vähintäänkin koko solu. Ois se kiva ku ois oikeesti nopee netti.

Mitäs sit? En tiä. Mulla oli ihan jees päivä tänään. Aamulla herättiin siinä kahtakytä vaille kaheksan, käytiin syömässä ja kahtakytä vailla kymmenen alko tunnit. Etittiin luokkaa Ahdin (Ahtin? Miks mä en yhtäkkiä osaakaan taivuttaa tätä nimeä?) kaa, löydettiin se sit ja porukka valu hiljalleen paikalle. Kassu oli hyvin pettynyt kuultuaan Roosan ja Juulin vastauksesta, mutta jätkä on aivan varma et Roosa haluaa kumminkin .. Mä nauran sille jätkälle, ei kiesus. Hölmö. Ja Teemu vei multa tänään lasien lisäks pipan. Sit se pipa ja lasit vähän kiersi luokassa, ja meiän turori pohti että mistä se voi tietää oonko mä hereillä vai en, koska mulla on aurinkolasit sisällä. No, ei mistään, mut ei mua tänään väsyttäny tunneilla niin paljoa. Ja mä kiemurtelin siinä tuolissani niin paljon, ettei kenellekään varmasti tullut mieleenkään, että mä oisin nukkunut.

Huomenna kolme tuntia matikkaa. Ja sit mun pitää soittaa työpaikalle, hommaan itelleni sen harjottelupaikan. Siellä vietän sit marraskuussa pari viikkoa, mahdollisesti keväällä vielä seittemän. Että silleen. Ootan innolla, mä uskon saavani sen paikan, kysymyksessä on kumminkin mun entinen kouluni, se tyyppi jolle soitan tuntee mut enkä tosiaan usko et se jättäs sen paikan antamatta mulle.

Mut näi. Nyt en jaksa selittää enempää yhtään mistään. Voisin mennä suihkuun ja koittaa pestä tota vatsaani. Ja kättänikin ehkä. Vasemmassa kyynärvarressa on Summertimen kertosäe, ja yöllä onnistuin sit siirtämään kohdan "anytime you want" vatsaani ja oon koko päivän nauranu sille. No, onneks se on sentään vatsassa eikä alempana, siinä vaiheessa mua alkais jo itteenikin epäilyttää että mitä helvettiä.

Kirjottelen taas joskus jaksaessani lisää, sit kun on oikeesti jotain asiaakin. Kattellaan nyt.

♥

And your tears are dried up now.

Kumma päivä. Pitkästä aikaa mä oon vaan maannut sängyssä koko päivän, oon lukenu, kävässy välillä vähän syömässä jotain, sit oon yskiny ja koittanu pysyy hereillä. Mut oon melko ilonen silti. Olo on loppujen lopuks niin paljon parempi ku se oli sillon tammi-helmikuun vaihteessa. Päivän mittaselta reissulta Helsinkiin tarttui mukaan oikeen ihana kuume ja nuha... Sillon mä en pariin päivään kyennyt kuin itkemään äitin ja iskän sängyssä, nukkumaan ja itkemään vähän lisää. Ja tosiaan, äitin ja iskän sängyssä siks, et katoin Zimmerin liveversiota ja mun piti olla alakerrassa suurin osa ajasta, koska portaissa ravaaminen sattu ihan helkkaristi.

Mutta näin tosiaan. Kovin mitätön päivä tänään ollut. Oon vaan lagaillu ja keränny voimia. Mulla on nyt ihan kohtuu hyvä olo, kyllä mä tästä tervehdyn. Huomenna kolmeks kirkolle, sieltä sit asemalle ja Jäkeen. Tavallaan mä taas odotan sitä tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin matkaa. Tekemisenpuute siinä varmaan taas iskee, mut ei se mitään. Kyllä mä nyt siitä selviän. Ja kumminkin, pääsen taas kouluun. Tapaan ihmisiä. Odotan maanantaiaamua, meistä lähtee varmaan ihan kiva ääni aamupalalla... Joo.

Mä taidan alkaa pakkaamaan. Huomenna pitäs vähän siivota, joten on helpompaa, jos oon pakannu ees vähän. Mun tekee melkeen mieli itkee kun katon tota laukkua. Mun on vietävä sinne peitto, joten piti ottaa isompi laukku. Oikeesti, toi on niin kamala.. Kirkkaansininen laukku. Niin mun näkönen. Oikeesti itkettää, maalaan sen mustaks. Tommosen ihmeen rusehtavanvihreen ja tummansinisen vielä kestän, mutta. Kirkkaansininen. Apua. Käsken ihmisiä laittamaan kädet silmiensä eteen, muahan ei tuijoteta.

Ja ensviikolla tänne ilmestyy sit vähän ajankohtasempia ja tuoreempia postauksia. Kone lähtee nyt mukaan, ja nettiyhteyskin on muodostettavissa. Mut no, en usko et pahemmin oon koneella loppujenlopuks. Pyrin oleen Annan ja Saran kanssa mahdollisimman paljon, ja todennäkösesti asuntolaporukkakin hakee mua ulos huoneestani. Että siihen malliin, nyt hommiin.

I see you so please stay strong
I'll sing you one last song
and then I'm gone
I don't wanna live this destiny
it goes on endlessly

A photograph of you and I.

Elämä tuntuu olevan vähän sekasin. Sotkussa niin kuin pieneen tilaan ahdettu nauha. Sehän sotkeutuu huolimatta siitä, mitä sille siellä tilassa tapahtuu. Kaikki menee sekaisin.

Istuin tossa pari tuntia sitten bussissa, tulin sössöstä kotiin. Oli kivaa, naurettiin ihan järkyttävästi, kutitettiin toisiamme ja mä mätkin Miskaa sateenvarjolla. Se kutitti mua ihan liikaa, mä lensin taas sohvalta alas! Ja huusin, kurkkuun sattuu. Mulle tuli Evolta matkaan tämmönen mukava nuha, mut nyt mä oonkin eräjorma. Melkeen, vielä on opittavaa, mut oon mä jo aika hyvin oppinu. Musta tulee vielä kunnon nuva. Odottelen tässä vaan seuraavia kahta vaellusta, enssyksynä vaelletaan Valkealassa ja sit lähetään talvella hiihtovaellukselle. Katotaan kuinka ehjänä tuun niiltä kotiin.

Mutta no. Bussissa mä ajattelin taas vähän kaikkee. Oli pimeetä, mä huomasin et on vaikee tunnistaa, missä on, pimeys vaikuttaa. En usko sen, etten enää mee bussilla niin usein, vaikuttaa siihen. Mä oon menny kolme vuotta sitä samaa reittiä, ei se parissa viikossa unohdu. Sit tuli mieleen kuvia. Niinpä mä sit päätin, et nyt kun pääsen koneelle, alan heitellä tänne kuvia hetkistä, jotka haluan muistaa. Asioista, joita kaipaan, vähän kaikesta. Sit kun saan tän valmiiks, taidan kirjottaa vähän yhtä biisiä, mulle putkahti semmonen mieleen loppumatkasta. Kirjotin muistiin kännykkään, mut se tyhmä kuoli, akku loppu. Mut nii, kuvia.

Muikku & Mursu ♥

Opri. ♥

Olkasieni. ♥
 

Aukkupulu. ♥ Pliis ignoratkaa mun naama.
 

Essi. ♥
 

Kaipaan pitkiä hiuksia. Oikeesti, kaipaan niitä. Ja haluun suoran otsiksen takas. Ja kaipaan mun ihoa tollon, pääsiäisenä. Kun se oli vaalee. Nyt se on ottanu liikaa väriä.

Anteeks, nyt mun on pakko mennä. Voisin laittaa vielä enemmän kuvia, mut en jaksa etsiä, en tässä kunnossa. Alan kohta itkee kivusta, sattuu. Haluun vaan nukkua kivun pois, mut se ei onnistu. Se ei katoa minnekään yhdessä yössä, se tarvitsee enemmän aikaa. Nää on niitä hetkiä, jollon kadun sitä, et en haluu syödä paljoo lääkkeitä.

Am I lost in your eyes?

So watch my chest heave as this last breath leaves me
I am trying to be what you're dying to see
I feel like, fuck man, can't take this anymore, this heart break
This is life that's so thankless, how could he just forsake us?

 Iltaa, päivisiä, huomenellisia, yöllisetöntä. Pahoittelen ja en pahoittele hiljaisuuttani, asia on niin, että asuntolassa ei ole nettiyhteyttä. Iskä hommas mulle mokkulan, sen avulla sit pitäs onnistua pääsemään nettiin. Katotaan sitä sit ylihuomenna.

Mä en nyt erityisemmin selosta kulunutta viikkoa kokonaisuudessaan. Mulla on pari tekstinpätkää, mitkä kirjoitin siellä ollessani, laitan ne vaikka tän postauksen loppuun. Niitä saa sit sieltä lukea tai jättää lukematta halutessaan.

Mmm. Istuin tänään muutaman tunnin Jäken asemalla. Aluks odottelen Annaa ja Saraa, sit en jaksanu raahata laukkua lipunmyyntitiskille, ettekä naura sille. Se paino ihan helvetisti ja mä raahasin sen opistolta keskustaan asemalle, matkaa kaks kilometriä. Sekä iskä että äiti katto mua hulluina, Sarasta puhumattakaan, kun testasivat sitä. Eli se tosissaan paino. Ja no, mä sit myöhästyin junasta. Se oli mun nenän edessä enkä tajunnu asiaa. Mä ostin lipun ensimmäiseen junaan jolla pääsen lähtemään, käsitin et se ois se 17.46 juna. No, menin sillä sit lopulta, mut pänni ku meni muutama euro hukkaan. Mut tässä ollaan, joten en sählänny kovin pahasti.

Nyt on ihan jees fiilikset. Tietty mulla on taas osittain paha olla, ja jos yhtään on lukenut näitä mun aiempia tekstejä täällä, ei tarvi ees kysyä, kenestä se johtuu. Mä niin toivoin, että jotain tapahtuisi sinä aikana, kun en saa tietää median kautta mitään. Mutta ei. Ja se satuttaa.

Ennen ku vien iteltäni yöunet lopullisesti, sanon muutaman sanasen. JJ on paras. Huippu, mahtava, upea, kiva. Ja sen ennakkoluulot musta meni päin mäntyä. Maanantaina se puhui vastuullisuudesta, koulunkäynnistä, tehtävien hoitamisesta sun muusta, ja katto mua melkeenpä syyllistävästi, kumminkin niin, että se selkeesti näytti ajattelevan, et mua ei kiinnosta opiskelu pätkääkään sen takia, miltä näytän. Tänään sillä loksahti leuka auki, kun se näki mun päättötodistuksen... "Vau", se sai sanottua. Siinä kaikki. Mä aloin nauraa, mä en tosiaan näytä ihan siltä, et mun keskiarvot ois reilusti yli ysin. Jos joku ei tiennyt, niin ihan vaan nauraakseni täällä pimeessä itsekseni voin sanoa, et lukuaineet 9,23, koko todistus 9,15, 5 kymppiä, kaks kasia ja loput ysejä. Niin että joo, mullahan ei ole opiskelumotivaatiota, ei toki.


Tässä nyt nää pari tekstiä sit, fiiliksiä viikolta.

15.8

Tää päivä on ollu suoraan sanottuna outo. Mä tunnen itseni niin mitäänsanomattomaksi ja pieneksi tällaisessa paikassa. Täällähän opiskelee yli tuhat ihmistä, kampusalue on iso, mä en tiedä ollenkaan missä pitäs olla ja millon, eikä tää nettiyhteyttömyys auta siinä yhtään, mä meinaan näkisin luokkatilavaraukset netin kautta. No, sentäs tiän minne mun täytyy mennä huomisaamuna puol yheksäks. Sen jälkeisestä mulla ei sitten oo tietoakaan. Eikun onpas, kymmeneltä Urheiluhalliin.

Herättiin aamulla siinä kahdeksalta, mentiin ennen puolta yhdeksää syömään ja sit vaan oleiltiin tässä meiän huoneessa kahestaan, mä piirtelin ja opettelin käyttään kännykkää. Sain siis uuden sunnuntaina, kun iskä ei päästäny mua lähteen vanhan kanssa sen jälkeen, kun kerroin ja näytin sille miten mun kännykkä sammuilee itestään, Että nii, nyt mulla on joku järjetön Samsungin puhelin, mä oon ihan pihalla tän kaa, mut kyl mä opin. Mutta nii. Aamusta. Mentiin ennen kymmentä Urheiluhallille, Anna ja Sara ootteli jo siellä, sit meiät jaettiin ryhmiin samalla ku mentiin sisään. Sieltä sit jatkettiin tutoropen kaa luokkaan, sieltä taas syömään, takas luokkaan ja tauolle ja taas luokkaan. Semmonen koulupäivä oli.

Neljältä kävin syömässä, ennen viittä lähin käymään keskustassa. Sää vammas tänään sen verran et ei viittitty alkaa suunnittelemaan mitään ihmeellisempiä, Anna on järkänny mulle huomiseksi kuulemma jännää tekemistä. Ootan sitä tosissani innolla, huomenna pääsen lähteenki täältä heti vartin yli kolme, päivällinen on korvattu eväspusseilla. Mä en viitti jättää aterioita väliin, saan niitä päivässä Ilmaseks kolme ja Kela kuulemma suuttuu jos me ei syödä niitä mitä tarjotaan. Eipä siinä mitään, mä yritän syödä. Ja tosissaan yritän. Ruuan laatu on parempaa ku Tampereen Aterialla, mut mitä ihmettä nää ite ruuat on? Jotain pastaa ja suolasia pähkinöitä, suu palo sen jälkeen, ja sit jokin tosi mielenkiintosen näkönen pastaväkerrelmä. Oikeesti pelottavia, musta ois ihan kiva tunnistaa et mitä pistän suuhun. Amican pitämä ravintola siis kyseessä.

Nyt sit oon useemman tunnin vaan istunu täällä. Huomenna pitäs nousta suht aikasin, ajattelin meinaan suoristaa hiukset kunnolla. Päätä särkee ja mä yritän olla kuuntelematta näitä ääniä. Elämisen äänet on kivoja, mut no joo. Seinät on paperia ja noi ihmiset huutelee mitä ikinä sattuu tulemaan mieleen, joku laittaa ruokaa ja toi musa… Ei kiesus. Mä en kehtaa alkaa soittamaan mitään, kuuntelen kiltisti kuulokkeilla, miks muut ei voi tehdä samoin? Torstaina on sit asuntolailta, pakko osallistua siihen ja oon siitä aika kiitollinenkin, pääsen tutustumaan ihmisiin. Keskiviikkona voisin mennä istumaan tonne keittiöön, meen siihen tuhertelemaan ja koitan saada kontaktia ihmisiin.

Nyt alkaa oikeesti sapettaa tää netti. Huomenna juoksen kampuksen läpi ja etsin lehtiä, mun on pakko saada tietää mitä tapahtuu. Mä opin lukemaan sanomalehtiä alakoulussa, oon lukenu niitä liian kauan kestääkseni päivän tämmöisessä paikassa ilman tietoa. Voisin tietty lähettää Roosalle viestiä ja kysyä, onko Karosta tullut mitään uutta tietoa, mut en viitti ainakaan tänään. Se varmaan nukkuu jo.

Dööäh. Pengon huomisen vaatteet valmiiksi. Ja otan makuupussin. Mä idiootti menin ja unohdin tyynyn, että silleen. Kauheet niskakivut ja siitä tää päänsärkykin kait johtuu. Laitan makuupussin tyynyks. Ja sit voisin piirrellä vielä jotain, kirjottaa ja tutkia kalenteria. Hui, joku kuuntelee karjuntamusaa, täähän on mielenkiintosta. Tai sit vaan kuulen omiani. Joka tapauksessa tää teksti alkaa kohta olemaan sivun mittanen, joten lopetan tän tähän ja alan miettiä et syönkö yhen patukan vai en. Söin viimeks neljältä, seuraavan kerran saan syödä joskus kahdeksan jälkeen, että joo… Kait mä syön. Ja huomenna koitan saada kontaktia johonkuhun muuhunkin ihmiseen kun tähän mun kämppikseen, ryhmässä on meiän lisäks ainakin 21 ihmistä ja neljän pitäs vielä ilmaantua. Osa on vanhempia ja osa mun ikäsiä, sen takia mua vähän jännittääkin. Ja näytän vähän oudolta niiden keskellä. Mut kyl tää tästä. Tjei.


17.8

Mahtava päivä! Okei, joku sellainen, joka oli tänään mun kanssa samoilla tunneilla, on varmasti eri mieltä, mut musta tää oli vaan niin mahtavaa, niin siistiä. Puoli kahdeksasta neljään ensiapukurssia. Se ei kyllä itse asiassa ollut kauheen kivaa. Puuduttavaa istua paikallaan koko sen ajan, lounaan lisäks meillä oli kolme vartin taukoa, yhteensä puoltoista tuntia vapaata tuntien välillä. Mut niissä vapaissa se idea sit olikin, ja harjotuksissa. Puhuin ihmisten kanssa, nyt ollaan kämppiksenkin kaa entistä vapautuneempia, mä muistan muutaman nimen enemmän, tiedän ihmisistä jotakin ja tykkään olla niiden kaa, puhunkin välillä. Tosin tässä on vaan alle puolet ryhmästä ja huomenna jatketaan samalla kokoonpanolla. Siihen malliin sitten, mut huomenna tutustutaan varmaankin vielä paremmin, meillä on koko päivä ATK:ta ja meiän opettaja on tekstarin perusteella aivan kujalla… Yks toisessa ryhmässä ollut jätkä lähetti semmosen, mahtavaa. Mä vähän ajattelinkin sen tyypin nähessäni et ei, tolla jätkällä ei oo kaikki muumit laaksossa. Että jes, huomenna istutaan koko päivä koneilla, mä kuolen sinne. Dataaminen on kivaa, mut se ei oo kivaa enää sitten kun opetellaan käyttämään taulukko-ohjelmia sun muita.

Eilen oli kans kivaa. Iltapäivällä. Koulu oli semmoinen njääh, ei mitään ihmeellistä, en ees puhunu kellekään, mut se iltapäivä. Mentiin Saralle kattoon leffaa ja syömään pizzaa, oli niin ihanaa. Ja sit Sara heitti mut kevarilla takas opistolle. Mä en oo koskaan aiemmin ollut semmosen kyydissä, ainoastaan skootterin, ja nekin kaikki kerrat oon ollu Saran kyydissä. Mut ei toi silleen mitään, mä jännitin niin että tärisin ja oli vähän kylmä, liian kylmä, vaikka siellä sato ja oli viilee, ja tossa isolla tiellä oli aika järkyttävää ajaa kun Sara anto mennä. Kiltisti se kumminkin ajoi, mun kanssa se ei yritä mitään ihmeellisiä, Anna onkin sit täysin eri asia.

Mä en tiedä mitä tekis tänään. En jaksa piirtää, ei oo mitään luettavaa, en jaksais istuu koneellakaan, vaikka pääsisinkin nettiin. Pääsisin parissa rakennuksessa käyttään nettiä, mut en jaksa hakee tunnuksia kirjastosta. Mieluummin vaan hommaan nettitikun, ihan varmasti iskä semmotteen mulle suostuu hommaamaan. Ja kivahan se on et eilen ilmotettiin et tarvii ostaa muutamat kirjat, mut ne on vaan noihin yhteisiin “normaaleihin” aineisiin, matikka, enkku etc. Et ei se ny niin paha oo ja asiaakin on kauheen vähän, tuskin tässä tulee mitään ihmeellistä. Hommaan ne muutamat kirjat ja asia ois sit niinkus siinä.

Höm. Mä valitsin valinnaisaineet, luin opintosuunnitelman jo viime viikolla, huoneessa ei oo pahemmin mitään siivottavaa. (Se on muutes melkonen onni, joku on käyny täällä korjaamassa pistorasian, hävettäs jos tää ois sikolätti.) Mä voisin purkaa laukkujani ja kattoo et mitä en ota mukaan kotiin. Pyykit vien, sit välttämättömimmät kamat, mut mulla on monta viikkoa aikaa kantaa tänne lisää kamaa, tästä tulee kivaa. Mulla on eka työharjottelujakso lokakuun viimeisestä päivästä alkaen, eipä siinä sit mitään.

Oon muuten kuunnellu Hollywood Undeadia koko viikon. Jännää. Se on vaan kolahtanu muhun. Että silleen. Nyt puran kamoja ja sit alan miettiä, et lähtisinkö kävelemään jonnekin, Anna tuskin ehtii olemaan mun kanssa tänään ja kaipaan tekemistä. Huomisen ohjelmasta ei onneks oo mitään huolta, mulla on velvollisuus osallistua asuntolailtaan enkä saa jäädä sieltä pois. Ei siinä mitään, tutustunpahan ihmisiin vähän enemmän. Että silleen, mä alan hommiin.

Jumalauta.

Ei helvetti. Nyt meni yli. Mä oon raivoissani. Nyt meni niin helvetin pahasti yli, mä... Tekee ihan oikeesti mieli ampua joku. JUMALAUTA. Haistakaa vittu paska. Vitun juorulehdet. Mä en oo tietolähde. Vitun paskiaiset.

Joo anteeks. Sitä vaan et vitun juorulehdet näemmä saa mun puhelinnumeronkin käsiinsä kysyäkseen Karosta. Suutuinpas tässä sit ekaa kertaa kuukausiin, vittu mitä paskaa. Jumalauta.

But the further I go, I wanna go home.

Mä voin sanoa, että on tosissaan outoa saattaa seittemänvuotiasta ekaa kertaa kouluun. Se tuntu jotenkin jännältä, siinä sen viimestään tajus et yks ovi on sulkeutunut uuden auetessa. Meiän Himpula ei enää oo niin pieni kuin se on aina aiemmin ollu. Sitä on vaan jännä ajatella. Mutta toisaalta, se oli aika hauska reissu. Mä olin siellä yksin siskon kanssa, ihmiset vähän tuijotti. Joo, teiniäiteilin vahingossa... Wups. Siltä se ilmeisesti vaan näyttää, kun mun ikänen on ekaluokkalaisen kanssa kaksin eikä muita aikuisia näytä olevan mailla halmeilla, kun kaikilla muilla oli omat vanhemmat mukana ja Hilmalla vaan mut. Sen opettajakin vähän tuijotti mua, ei tunnistanu kasvoja. Se opetti mulle ala-asteella liikkaa. Huomenna meen uudestaan mut äiti on mukana, korjaan väärinkäsityksen ennen kuin se ottaa lisää ilmaa siipiensä alle.

Väkerrän tässä miittikylttiä kankaasta. KUKAAN EI KERRO ÄITILLE MISTÄ TÄÄ KANGAS ON PERÄISIN. Murhasin yhden tyynyliinan, mut tuskin se huomaa. Koitan vaan huomaamatta päästä silittään tän ettei se ala tuijottaa noita taitoksia. Ja sit koitan päättää et kuin pitkä siitä tulee. Kepit määrää sen korkeutta vähän, mut leveydellä ei oo mitään rajoja. Kattoo nyt minkä kokosen siitä teen ja mitä kirjotan siihen, jotain vois piirtääkin.

Vietin tänään, taas vaihteeks, jonkin aikaa ettimällä kuvia. Tässä muutama ihana.

Rakastan erityisesti tota viimesintä. ♥ Piirrän ylimmän ja alimman heti ehtiessäni, kaiketi hahmottelen ton keskimmäisenkin. Pitää harjotella erilaisia asentoja. Vois niitä toki harjotella muidenkin ku Andyn kuvilla, mut jotenkin tykkään sen vartalosta. Siis piirtämisen kannalta, toki muutenkin, mut tässä tapauksessa piirtämisen kannalta... Joo. Siis. Sen vartalon mittasuhteet on ihanat, musta on ihanaa kun se on niin pitkä, saan luvan kanssa venyttää ruumiinosia. Ja sen kasvot, meikit. Käsittämättömän hyvä malli.

Mjaa. Äiti sano et näytän siltä et oisin saanu turpaani, se tuli pyyhkiin mun hiuksia pois kasvoilta ruokapöydässä. Ymmärsin mitä se tarkotti, kun katoin peiliin. Mun silmänaluset... En tiä, jotenkin ne on taas tummentuneet. Mulla on aina ollut tummat silmänaluset, mutta nyt varsinkin vasen on tummentunut oikeen kunnollla. Vasen silmä näyttää oikeesti siltä, et joku on vähän tirvassu mua nyrkillä. Vois harkita taas peittämistä, seiskalla meikkasin ne aina piiloon, nykyään en jaksa. Ei se auta, meikkaamatta jättäminen auttaa enemmän. Sillon en oo niin kalpee ja se näyttää "luonnolliselta", jos noin voi sanoa.

Whoa. Enää muutama päivä kotona, tää on niin hienoo. Tänään tuli koulusta postiakin, vähän infoa tulevasta. Parin viikon päästä lähetään telttailemaan ja mulla on työharjottelujakso tulossa ihan pian. Pitää kysellä et saanko suorittaa sen täällä vai onko mun pysyttävä niin lähellä opistoa kuin mahdollista, katotaan nyt. Että, mä oon vaan niin innoissani koulun alkamisesta!

Jättänyt oot jälkesi koskemattomaan hankeeni.

Mä en kestä tätä odottelua. Tänään oli pakko ottaa kassi esille ja alkaa heittään tavaroita sinne. Pengoin kaappeja ja etsin tavaroita, jotka on ehdottomasti otettava mukaan. Nyt istun tässä kaikenmaailman paperien ja kirjekuorien keskellä, ja silti mulla on mielessäni ainoastaan yhden sisältö. Ison kirjekuoren sisällä on toinen, pienempi kuori, jonka sisällä on lisää kuoria, kortteja, lappusia ja kaks valokuvaa. Oman riparini rippikuva. Ja tän kesän leirin konfiskuva, jossa mä seison Karon vieressä. Sen kuvan kattomisen jälkeen löysin itteni kattomassa videoita leiriltä ja tekemässä sille omaa videota...

Essi lähetti mulle yhden tekstin. Mua alko itkettää, se oli kaunis, vaikkakin mua sattu lukea se. Mä rakastan sitä pientä ystävääni, kaipaan sitä. Se on mulle niin käsittämättömän rakas, en usko että se tajuaa, miten paljon mä oikeesti sitä ajattelen ja kaipaan. Mä voisin alkaa keräämään nyt ihan kunnolla rahaa sitä Keminmatkaani varten. Jokaisen liikenevän kolikon heitän jonnekin kirjekuoreen, kerään ne rahat kasaan. Ja toivon että se pääsisi jouluna käymään täällä, jos mä en saa kerättyä siihen mennessä tarpeeksi rahaa.

Ulkona alkoi sataa. Pisarat rummuttaa peltiä, tavallaan toi kuulostaa ihanalta. Mä rakastan sadetta, en tiedä miks. Se vaan on jotenkin niin ihanaa.

Saatiin eilen viimeinkin nää kyltit seinille. Toi on ihana, rakastan sitä, se on mun sohvani yläpuolella, nukun sen alla. Nyt kun vielä tulostan siihen muutaman kuvan meidän porukasta, siitä tulee täydellinen. Ja kuten huomaa, tossa pallossa on edelleen ilmaa jäljellä! Nauran sille, en käsitä miten se voi edelleen olla hengissä. Mm, taidan alkaa laittaan julisteita ton ympärille, muutama siihen, osa kulkee mun mukanani. En haluu jättää tänne niitä kaikkia, kun mä tiedän, että joskus mun on pakko saada vain tuijottaa niitä. Mutta no, mä alan hommiin, huomisaamuna on eessä melko aikanen herätys ja aamulenkkiä pikkusiskon kaa. Meiän pikkuprinsessa alottaa koulun... Kauhee kun vuodet menee nopeesti. Mä muistan edelleen miten iskä haki mut autolla koulusta ja sit ajettiin sairaalaan kattoon uusinta tulokasta, muistan sen niin hyvin. Se oli ihana sillon, ja on se vieläkin, vaikka onkin rasittava ja ärsyttävä. Meiän rinsessa.

One more time I'm on my knees, as I try to walk away.

Tänään mulla ei ole mitään tekemistä. Mä haluaisin tehdä jotain, muttei mulla ole mitään tehtävää. Tai on. Ompelua. Mutta mä en tahdo, mä en pysty ompelemaan tässä mielentilassa. Jos mä nyt menen ompelukoneen luo, se lentää vartin päästä ikkunasta pihalle ja mä lennän perässä. Joten jos ei nyt kuitenkaan.

Päätin sitten esitellä joitain piirroksiani. Osa näistä on ihan uusia, tehty viimesen viikon aikana, osa on ollu jo pidempään valmiina, mutten vaan ole kuvannut niitä. Viime viikolla olisin kuvannut, mutta kamera oli Kreetalla siskon mukana. Ja kappas, taas silmiä mukana. En edelleenkään kykene selittämään tätä silmäintoani, mä vaan piirrän silmiä ja se siitä.

Mutta joo. Kaks ylintä Andya on yhen vähäunisen yön tuotoksia, luin haastatteluja ja sit vaan rupesin piirtämään. Ylin meni pieleen, sen vuoks sen leuka on piilossa. Mut tykkään siitä jollain tasolla, toi teksti on kiva. Ja se alempi on kokeilu, testasin, et miten osaan piirtää vartalon, asentokin oli silleen aika monimutkanen. Mutta, jos oisin piirtänyt sen kunnolla, se lojuisi nyt rypistettynä roskiksessa.

Kolmas piirros. Karo inspas jollain tasolla. Mä kirjoitin Our Lady Of Sorrowsin kertosäkeen tohon paperiin silloin, kun viimeks näin Karon. Piirsin ton hahmon keskiviikkoaamuna silloin, kun odotin bussia Keskustorilla. Siinäkin tuli keskusteltua Karosta. Torstaina väritin sitä, mietin Karoa ja lisäsin alimman tekstin. Mä en osaa sanoa, miks siitä tuli tommonen. En ymmärrä sitä piirrosta kunnolla. Se on vaan kuvaus henkisestä pahasta olosta, ei sille muuta selitystä ole.

Silmä on kokeilu. Keskiviikkoiltana mulle vaan tuli mieleen tommonen, sit piti piirtää se. Haluun kokeilla tommosta rajausta joskus, kunhan saan kunnon kajaalin käsiini. "I'm not a hero". Mulla soi Welcome To The Black Parade päässäni, sit piti kirjottaa toi. Sit toi silmä, sen piirsin riparilla. Istuttiin kämpän nurkalla, siinä pöydässä, Joni muistaakseni valitteli mulle siinä jotain siitä et miks piirrän vaan silmän. Ja niin joo, Jared Leto oli mallina.

Viimeinen sit. No, kaiketi siitä tunnistaa Mikey Wayn. Jonain iltana sössössä mä vaan aloin piirtää, toukokuussa. Meni vähän aikaa ennen kuin sain ton valmiiksi, mut oon tyytyväinen siihen. Se ei ole kesken, vaikka se loppuukin tolleen, mä en vaan halua piirtää enempää. Musta se on valmis, piste.

Siinä niitä nyt sit oli. Mun uusimmat piirrokset. Ne on oikeesti uusimmat ja niitä on vaan ton verran, mä piirrän nykyään ihan hirveen harvoin. En itekään tiedä syytä siihen. Kai mä en vaan ehdi eikä mulla oo fiilistä siihen. Ei maha mitään. Mutta semmosia siinä, mä taidan mennä syömään.

I hate to say that I told you so.

Mmm. Väsynyt olo. Turtunut olo. Hiljanen. Avuton. Turhautunut. Ja pelottaa. Päällisin puolin oon ihan ilonen, ei mulla mikään oikeastaan huonosti ole. Meillä on kotona hommat kunnossa eikä mulla oo kenenkään kanssa mitään ongelmia, odottelen jännityksellä muuttoa opistolle. Mutta. Siinä se onkin.

Moni on varmaankin kuullut siitä Karoliina Kestin tapauksesta. Viistoistavuotias tyttö katos viime sunnuntaina eikä etsinnöissä oo edistetty yhtään. Miks tää häiritsee mua? Mä tunnen Karon. Me oltiin Karon kanssa samalla leirillä isosina alkukesästä, viikko Rajalassa perämettässä. Tehtiin siellä ties mitä ja tutustuttiin toisiimme. Ei me olla mitään ylimpiä ystävyksiä, mutta Karo on silti mulle tärkee. Se on mahtava ihminen ja mä oon haljeta huolesta tän takia. Olin just yhen sen kaverin, Hannan, kanssa lastenleirillä, me puhuttiin siitä siellä ja ties mitä... Karo on ihana ihminen, eikä mulla ole yhtään pahaa muistoa siitä. On tietty hetkiä, jolloin oon kattonu, et hei, hidasta ny tyttö vähän, mut ei se ole tehnyt mitään pahaa. Ei se ansaitse tämmöstä. Mä en usko, että se on eksynyt. Mä en usko, että se on karannut. Mä en usko, että se on itse tahtonut tätä. Mitä vaihtoehtoja siinä sitten jää jäljelle, niistä mä en tahdo puhua. Mua pelottaa Karon puolesta. Mä olen huolissani. Mä tahdon sen löytyvän. Loppujen lopuks mä en välitä, löydetäänkö sitä elämänsä parhaassa kunnossa. Mä tahdon, että se löydetään hengissä, kukaan ei ole satuttanut sitä ja voin tavata sen vielä, olla sen kanssa ripariporukan kera. Siinä kaikki mitä mä tahdon.

Roosa ja äiti on kaiketi jo Suomessa. Mä meen siivoamaan keittiötä. Muutenkin siivoan. Hukutan muut ajatukset siihen, ehkä se riittää. Kun mä vaan osaisin jotenkin auttaa, voisin tehdä jotain konkreettista Karon eteen... Mutten voi. Ja siitä johtuu mun turhautuneisuuteni. Paha olo. Mä olen niin avuton, en voi auttaa mitenkään. Kunpa tää vaan päättyis ja äkkiä, mä voin vaan kuvitella miltä Karon lähimmäisistä tuntuu. Tää on hirveetä.

Changes.

Silmät killittää. Mua väsyttää vähän liikaa. Kai sitä vois jo raahautua tonne sänkyyn... Jos vaikka sitten tän jälkeen.

Löysinpä tommotteen tänään. Vois piirtää. Katotaan viittinkö. Aikaahan on, sitä on oikeestaan liikaa, mutta mä en tiedä löydänkö intoa tai jaksamista. Mutta joo, sen näkee sit.

Ajatus ei oikeen kulje tänään. Mä inhoon pöydän ääressä istumista, tää tuntuu tappavan mun ajatukseni. Mun on niin paljon helpompi istua sohvalla, sängyllä tai lattialla, en tajua mikä siinä on. Voi apua, mä tosiaan oon väsynyt kun mitään muuta en saa kirjotettua...

Okei. Iskä menee aamulla töihin, jospa hiljennän koneen ihan vaan ajatellakseni sitä. Mummu tulee vahtimaan, ei ole kivaa. Mä teen huomenna onigireja, haluun ruokaa. Että, nyt on silleen kauheen positiivinen olo väsymyksestä huolimatta. Sara ja Anna on pitäneet siitä huolen. Oon aika ilonen, sain lopetettua vanhan päiväkirjani iloisella, melko onnellisella tekstillä. Huomisesta lähtien sit uus kirja. Jei. Mutta niin, öitä, mä selittelen lisää varmaan loppuviikosta, ellei huomenna tai tiistaina satu mitään kovin ihmeellistä. Näin.