There's no words to describe your pain.

Tää maailma on niin helvetin paha ja me tiedetään se, mutta silti meihin sattuu joka kerta, kun paha näyttäytyy meille taas konkreettisesti. Se satuttaa, se repii sielun palasiksi, jättää ikuiset arvet sydämeen. Vie meiltä pois sen, jota me tosissaan rakastetaan.

Tytöt, oon niin pahoillani teidän puolesta. Te menetitte sellasen ihmisen, jota kukaan ei voi korjata. Tää kaikki on niin kammottavaa, näin ei olisi saanut käydä. Muistakaa, et teitä autetaan, kukaan ei jätä teitä yksin. Haavat umpeutuu ajallaan.

I've got so many words, but there's nothing coming out...

Mä oon aina ollut luova lapsi. Pienenä keksin vaikka kuinka paljon suuria ja ihmeellisiä leikkejä, leikkejä, joissa oli jokin tarina. Mä leikin nukeilla, pehmoleluilla, kivillä, värikuulilla, ruokavälineillä, vaatteilla, kynillä... Millä tahansa, mille vaan sain luotua jonkinlaisen persoonan. Mä tykkäsin leikkiä yksinäni, koska sillon saatoin määrätä tarinan kulusta itse, rakastin kerätä inspiraatiota leffoista, kirjoista ja lehdistä. Koulumatkoilla mä sepitin omia tarinoitani hiljaa ääneen. Toki mä leikin myös siskojeni ja kaverieni kanssa, mutta se ei ollut niin kivaa. Muut määräsi, mä en voinut määrittää kaikkea itse. Oli leikkejä, jotka leikittiin mun mielestä väärin. Mä en saanut vaikuttaa tapahtumiin riittävästi.

Reilut kaks vuotta sitten mä aloin ensimmäisen kerran kirjoittaa muillekin kuin itselleni. Aiemmin olin kirjottanu joitain tekstejä, aina piilossa muilta. Sitten tapahtu jotain, mä keksin tarinan, aloin kirjoittaa. Julkaisin tarinan eräällä foorumilla, sain valtavasti hyvää palautetta. En enää muista siitä oikeastaan mitään, se meni loppujen lopuks niin sekopäiseks ylimaagiseks sonnaks, että päätin lopettaa. Unohtaa sen. Viime vuonna poistin koko tarinan, sitä ei löydy enää mistään, ei omalta koneeltanikaan. Mutta vaikka eka tarina loppui, mun inspiraationi ei kadonneet minnekään.

Tietyissä piireissä mut tunnetaan hyvinkin ahkerana Tokio Hotel -fan fictionin kirjoittajana. Tai no, pikemminkin tunnettiin. Mä kirjoitin monia, niin törkeän monia ficcejä, aloitin useampia, saatoin lopulta vaan kaks niistä loppuun. Rakastin niitä kaikkia, mä ihan tosissani rakastin niiden kirjoittamista, rakastin uppoutua niihin, antaa kaiken vaan tulla. Mä tein tosissani töitä niiden eteen. Sivuja oli kymmeniä, teksti pientä, into suurta. Mä aloitin kerran yhden tarinan puolivälistä uudelleen, kun en tykännyt sen tyylistä jatkua. Aiemmin hyvin tiivis julkaisutahti kärsi, mutta mä en koskaan katunut sitä päästöstä. Alkuperäinen teksti oli suoranaista paskaa, sit siitä tuli hyvää. Parempaa.

Mua harmittaa edelleen, että kaks todella upeeta tarinaa jäi kesken. Multa vaan loppu into, ei ollut enää inspiraatiota. Varsinkin, kun viimeisimmällä niistä oli niin suuri tarkoitus. Mä pidin siitä tarinasta. Inspi siihen tuli niin yllättäen, mä tein töitä sen eteen, mutta silti se loppu ennen aikojaan. Tarina ei koskaan saanut loppua. Sateen loputtua mulla ei ollut enää mitään annettavaa sille...

On myönnettävä, että noi ns. kultaiset vuodet, mitä mun harrastukseeni sisältyi, oli osa mun elämäni vaikeinta aikaa. Sitä aikaa, kun mä tunsin olevani pimeässä loukossa, ilman ketään, unohdettuna. Kirjoittamalla mä purin sen kaiken. Kaiken tuskan ja kivun. Näiden tekstien lukeminen satuttaa mua itseänikin näin jälkikäteen, voin vaan kuvitella miltä mun ystävistä on tuntunut kun ne on lukeneet näitä...

Nykyään teksti ei vaan muodostu. Se on vaikeeta, musta tuntuu etten saa mitään kunnollista aikaan, ja se suututtaa mua. Aina kun yritän kirjoittaa jotain, tuloksena on monta tuntia turhautuneisuutta ja tyhjyyttään ammottava paperi. Mun on helppo kertoa omasta itsestäni paperille, ajatella et mä en yritä tällä tavoitella mitään suurta ja vaikuttavaa, herkkää, kaunista, sairasta, henkeäsalpaavaa. Mutta kun mä haluan, että mun tarinani, viihteeksi tarkoitetut tekstini, on täydellisiä. Ylitsepursuavia, elämyksiä lukijalle. Ja mua suututtaa, kun en enää osaa tuottaa sellaisia.

Mä olen masokisti, se on itsestään selvää. Mun luokkani keskuudessa se on vitsi, ja musta on hyväkin vähän nauraa sille. Mutta tosiasiassa mun masokistisuudessani ei ole mitään naurettavaa. Mä haluan taas osata kirjoittaa. Ja mä olen valmis viemään itseni pitkälle saavuttaakseni tän tavotteen.

Fascinated by fear.

When you'd scream I'd fight away all of your fears.

Love is a gun separating me from you.

Sunnuntain jälkeen oon taas tullu vähän kuunneltua HIM'iä. Löysin sieltä Helsingin jäähallin kirpparilta And Love Said No -kokoelmalevyn, ja mitä muuta vois odottaakaan kuin armotonta putkea? Viikon musa on koostunu sen lisäks MCR'stä ja Black Veil Bridesista, sekä pakotettuna muutamasta muusta, koska melkeenkaksosten musamaku on huonontunu ja mun aivot tuhoutuu. Moves Like Jagger... Saanko kuolla? Mun korvat räjähtää, mä en kestä sitä biisiä, ja se soi joka paikassa riippumatta kaupungista. Yäk.

Torstaiyönä mentiin Junnun kaa nukkuun yhentoista jälkeen. Mä ajattelin olevani väsynyt, nukahtavani nopeesti. Ja vielä mitä. Valvoin puoltoista tuntia, kieriskelin siinä sängyssäni, piirtelin sormilla kuvioita ilmaan, kuuntelin musaa ja yritin rentoutua. Olisin noussu ja lähteny vaikka kävelemään, mut Junnu oli jo nukahtanu. Ei siinä sit oikeen jääny muita mahollisuuksia ku päästää mieli valloilleen. Mä mietin elämääni eteenpäin, haaveilin tulevasta. Millanen oon muutettuani omaan kämppään? Minne muutan? Miten sisustan kämppäni? Koska siskon- ja veljenlapset tulee käymään? Missä oon töissä, mitä teen työkseni?

Ei sitä nuoriso-ohjaajaa ole vielä lukkoon lyöty, ei todellakaan. Mä tiesin minne haluan kouluun ja mitä haluan opiskella, mitä ammattia voisin harjoittaa. Oon pikkuhiljaa alkanu tajuamaan sitä. Se on uskomattoman hyvä koulutus, antaa monia mahdollisuuksia ja hyvät valmiudet kohdata ihmisiä missä vaan. Mulla on taas hyvä olla koulussa ja oon innostunu, kaikki on hyvin luokankin kannalta. Läppä lentää ja mä oon seurallinen, mun sosiaaliset taitoni kehittyy. Oon oppinu termejä ja tapoja, paljon kaikkea vaan muutamassa viikossa. Menestynkin opinnoissa, tieto- ja viestintätekniikan kurssista sekä matikka ykkösestä kolmoset, TVT-kokeesta luokan korkein pistemääräkin vielä. Oon enemmän ku tyytyväinen. Ja näitä asioitahan en tosiaan oo kertonu jo miljoonaan kertaan...

Mutta näin. Mä meen nyt tekemään Emman kaa kaakaota tai jotain. Me ollaan käytännössä tapeltu koko päivä, käyty kaupassa, kirpparilla, leivottu ja katottu leffa... Kaksin kotona, mahtavaa. Oon hermoromahduksen partaalla, tän takia meitä ei kovin usein jätetä kahden. Saadaan aina riita aikaseks. Aina. Mut mä yritän käyttäytyä.

C'mon, angel, don't you cry.

Can't find my way home
But it's through you and I know
What I'll do
Just to get back in your arms

Pahoittelen hiljaiseloa, mun mokkula hajos viime viikolla enkä jaksanu raahata konetta kotiin. Lyhyesti näin. Lisäks kaikkea muuta. On ollu kaikenlaista säätöä, mä oon alkanu elää opistolla vähän eläväisemmin, oon tykänny olla siellä ihan tosissani. Tosin nyt on hiljenny, vähän tylsääkin kun niin monet on TOP-jaksoilla ympäri maailmaa, kansainvälisessä vaihdossa tai sit vaan toisessa kaupungissa. Mullahan on enää tää viikko koulua, sit on viikon loma ja kaks viikkoa työharjottelussa. Kai siitä tulee ihan kivaa.

Mm. Mä kärsin sisäisestä moraalin, etiikan, omantunnon, valintojen ja persoonani sodasta. Tossa perjantaina sattui jotain, josta tietää kolme ihmistä, ehkä kahdelle tai kolmelle vielä kerron siitä. Nää kolme, jotka jo tietää, on ne joille se oli heti kerrottava, sit yhdelle kerron heti kun ehdin, niille kahdelle on sit vähän pakko kertoa asiasta, koska tää vaikuttaa erityisesti niihin. Äh, tiedän et on ärsyttävää lukee tämmöstä tajuamatta mitään, mutta sanotaan että asia on sen verran vakava, et se kaataa teinin maailman, ja mä oikeesti kärsin tästä, mut mä en anna sen masentaa. Mä en suostu siihen.

Olin tossa sunnuntaina Helsingissä Oprin & Olkan kaa. Oli mahtavaa. Ihanaa. Ei siihen sanoja ole. Laitan tässä vielä myöhemmin vähän viestiä et ehtiikö ne näkemään mua huomennakin. Mulla on siis huomenna etäpäivä, käyn kirjottamassa ne työpaperit aamulla ja sit ajattelin lähtee Helsinkiin taas. Ja mun on keksittävä joku järkevä keino järjestää raha-asiat. Lopetettava kaiken turhan osto. Mä haluan uudet lasit, mä en suostu olemaan näillä enää, sitä paitsi näöntarkastus pitäs olla kahen vuoden välein ja vuodenvaihteessa tulee kaks vuotta täyteen. Sit pitäs päästä Joensuuhun. Jostain pitää siihen aikaa vetästä, mä haluan sinne. Sanoo äiti mitä tahansa. Ja mun mielestä sen pitää vaan tottua siihen, et mä en oikeesti ole kotona, mä olen koulussa viikot ja lomilla tapaan ihmisiä. Asia nyt vaan on niin. Mä en omasta mielestäni asu enää kotona. Posti tulee tänne ja niin edelleen, mut mun koti on siellä missä mä haluan olla.

Kelalta pitäs tulla sitä ruokarahaa. Siinä ois sit ainakin niihin laseihin rahat. Ja aattelin kysyä et josko tehtäs diili, mä maksaisin niistä ainaki puolet. En mä mitään monen satasen kehyksiä ole hankkimassa, mä vaan haluan semmoset mitä oikeesti tykkäisin käyttää enkä ois jokasen mahdollisuuden tullen työntämässä niitä laatikkoon piiloon. Persoonallisemmat. Hiuksia en sit värjää ennen uuttavuotta, äiti tykkää. Se ei ilmeisesti halua et me käytetään enää hiusvärejä, perhetuttu sai allergisen kohtauksen. Että silleen.

Mutta näi. Mä meen tästä kattoon vaatteita, siivoomaan, pakkaamaan ja sopimaan asioita. Koneelle pääsen seuraavan kerran perjantai-iltana, sit elän sen kaa taas kolme viikkoa. Mukavata.

It's a little too late.

Hiljasta. Muut on koulussa ja jossain muualla, mä venailen et ees joku tulis tänne. Hannaa lähinnä, se varmaan haluu taas japaninopetusta. Onpahan siinä mulla ainakin tekemistä, opetan sille nyt aluks merkit, mitä se ny haluaakin oppia. Se on oikeesti kivaa, niin siistiä päästä opettamaan toista.

Nyt on ollu jännä viikko. Maanantai-tiistayö meni tuolla ulkona Juulian ja Tanjan kaa. Kiipeiltiin katoilla, käveltiin ja semmosta. Säädettiin kaikkee kunnes tuli liian kylmä, sit ku vähän lämmettiin sisällä nii väsyttiin. Nukuin kuuden tunnin yöunet siinä. Singstaria ollaan laulettu ja paljon, joka ilta. Eilen Eero ja Herman ilmesty tänne ja Herman sit toteutti ne pitkäaikaiset uhkauksensa... Meiltä lähti vessan ovi, huoneen ovi ja mun sängystä käännettiin patja ympäri. Mä sain siinä sit hysteerisen naurukohtauksen ja rupesin itkee, olipahan oikeen mukavaa. Laitto ne kyllä kaiken sit takas paikalleenkin, että ei siinä mitään.

Oon opettanu tällä viikolla ihmisille espanjaa. Coge el perro on tullu opetettua muutamalle, sit vähän muutakin semmosta. Jännää on. Nyt sitä vois vaikka tehdä jotain hyödyllistä. Mut en keksi mitään. En oikeen välittäs lähtee kauppaan, ei mulla oo mitään tarvetta siihen. Mulla on 13 euroo ja viis senttiä, niillä pärjää hyvin. Ja tilillä vielä paljon lisää, mut ni. En jaksas. Huomenna käyn kumminkin kaupassa ostaa jotain ennen ku lähen kotiin, mä pääsen taas yheltä ja juna lähtee 15.46 ja on tietenkin taas myöhässä. Fuuuuu. En jaksa ottaa kaikkee kamaa mukaan, kone jää ja puhtaat vaatteet. Läksyjä sun muuta en ota mukaan. Pärjään olkalaukulla ja pienellä urheilukassilla, ei tarvii ruveta raahaan tota hirveetä isoo laukkua.

Vois pakata. Mut.. Nii. Hoo. Tajusin just et 12. päivä tulee vuos siitä ku kuvattiin Maailma puhaltaa -musavideo. Olin siä kuvauksissa mukana, mut turha mua on videolta ettiä. En oo itekään siinä oikeen onnistunu. Siellä tuli lievästi sanottuna kylmä, mulla oli sillon päälläni revityt farkut, toppi ja huppari. Oltiin siellä siskon kaa ja paleltiin siinä hirveessä tuulessa mikä puhalsi Näsijärveltä. Nyt tuli hirvee halu mennä joku päivä järven rantaan tuijottamaan niitä aaltoja, sillon ku on oikeen kunnolla tuulista. Ja nimenomaan Näsijärven, Tuusulanjärvi ei nyt oikeen innosta.

Vois sitä kyl ny melkeen lähtee keskustaan. Ei tuolla ainakaan sada, mut pyörä on todennäkösesti ja sataprosenttisestikin märkä. Ärsyttävää tämmönen sää. Haluun sen pois, haluun et on pilvistä ja vähän tuulista mut kuivaa. Semmonen ois kiva sää näin syksyllä. Ja muullonkin. Täydellinen sää.

I'll give you all that i've got.

Meillä on nyt karaokevälineet täällä solussa. Tanja ja Inka hoiti ne tänne, sit on muutama Singstar-peli. Eilen laulettiin monta tuntia, äsken vähän lisää, illemmalla vielä enemmän jos porukka nyt tulee takas. Ei tää välttämättä niin kaunista ole, mutta no. Hauskaa se vaan on, kuhan yheltätoista hiljenee.

Mulla oli tänään vuorovaikutusta ja laulua. Vuorovaikutus loppuu tossa keskiviikkona, sillon on viimenen tunti. Sinänsä vähän ärsyttää, et tätä kurssia ei pahemmin arvioida. Papereihin merkitään vaan että onko suorittanu kurssin. Eli mulla ei edelleenkään ole ainuttakaan numeroa. Murr. Mutta kyllä ne sieltä vielä tulee. Matikasta tulee numero, alan ammatillisista perusteista, ohjaajuuteen kasvustakin ilmeisesti, laulusta, äikästä. Liikunnasta. Hyvänen aika. Mulla on seittemää ainetta. Tai no, oikeestaan viis. Vuorovaikutuksen kanssa kuus. Laulu nyt on niin ja näin, se on valinnainen. Ja sit mulla on se liikunnan valinnainen. On tämä jännää tämä amis.

Reenasin tänään taas vähän tota hengittämistä. Nyt alkaa jo tuntua, mä alan ymmärtää mistä on kysymys. Ja nyt ihan tosissani yritän helpottaa kurkunpään hommia. Tunneilla lauloin jo vähän aikaa silleen et sattu, oli pakko sit lopettaa. Oisin menny mikkiin laulamaan ilman sitä kipua. Mutta en mä voi kiusata ääntäni liikaa. Ja nyt sit yritän lakata tän kuiskimalla laulamisen. Mä teen sitä kellon ympäri, illalla sängyssäkin vielä, ei oo kovinkaan hyväks äänelle.

Ahti sano tänään et mun on siveyssyistä pidettävä paita päällä. Mua rupes vähän naurattamaan, mulla oli kuuma ja mulla on tän paidan alla vielä toppi. Sit uhkasin lyödä sitä sateenvarjolla. Se piilotti mun laukun, Teo päästeli taas ääniä, mä sain taas moitteet siitä et istuin lattialle vaikka kaks sohvaa oli vapaana. Kyllä on jännä elämä mulla. Mutta niin, jokatapauksessa mulla oli varsin hyvä päivä. Kirjotin sen elämänkaaren kriiseistä kertovan työn, huomenna palautan sen, nyt voisin tehä matikanläksyt. Kopioin kolme tehtävää erilliselle paperille vihosta, mä tein ihmeen viime tunnilla ja tein kaikki tehtävät. Voisin taas mennä pätemään johonkin muuhun pöytään ja keskustelemaan Kassun kanssa jostain hyvin mielenkiintoisesta, jos se taas vaihteeks keksii jotain kolmi- tai nelimielistä.

Niin. Mulla on hyvä olla. Rento. Tekee mieli hymistä ja mennä makaamaan sängylle. Teen ne matikanläksyt ja hymisen sitten. Oho, täällähän on verhot kiinni. Järkytyin. Mut unohdin laittaa se kiinni illalla. Olin niin väsynyt. Ja nauroin vähän itelleni, olin just nukahtamassa, siinä unen rajamailla, ja kuuntelen Automatic Loveletterin Truth Or Darea. No, siinä alko Butterflies soimaan... Sain oikeesti slaagin, pelästyin ihan sikana sitä alun kitaraa. Mutta eipä mulla muuta. Matikkaa. Hasta la vista. Kohta laulamaan lisää.

+ Tommoinen sitä tuli piirrettyä tossa myöhään lauantaina. Ite pidän siitä, se onnistu paljon paremmin kuin odotin.

Don't let this go.

Lay on the floor
Breathe it in deep
Don't speak, don't say a word
Just savoring
You're all that I have
And all to hold on to
You carry me on

Come on, come on
Catch your falling star
And chase all your dreams
And don't let them go

Take me away
Let's get out of this town
Run, baby, run
We're unstoppable now
On top of the world
Sing it out loud
And mean it and keep believing
We've got the rest of our lives
Let it ride

Running away
Don't tell anyone
We'll be the talk of the town
We'll be the envy of everyone
Dances to mixtapes and car tops
So don't, don't, don't let this go

Take me away
Let's get out of this town
Run, baby, run
We're unstoppable now
On top of the world
Sing it out loud
And mean it and keep believing
We've got the rest of our lives
So let it ride
The time of our lives
Let it ride

Take me away
Let's get out of this town
Run, baby, run
We're unstoppable now
On top of the world
Sing it out loud
And mean it and keep believing
We've got the rest of our lives

Take me away
Let's get out of this town
Run, baby, run
We're unstoppable now
On top of the world
Sing it out loud
And mean it and keep believing
We've got the rest of our lives
So let it ride
The time of our lives
Let it ride 

Home sweet hole.

Makaan sängyllä sohvallani, aurinko paistaa mun jalkoihin ja mulla on punainen villatakki päällä. Kylmä taas kerran, oon semmonen vilukissa vuoden ympäri. Roosa istuu sängyllään jalat koukussa ja suhinasta ja rahinasta päätellen piirtää. Mua huvittas mennä kattomaan, mitä se piirtää, mut tiän, et se alkaa mulkoilemaan mua eikä anna kattoa. Siinä me ollaan erilaisia, mä esittelen töitäni pikkulapsen innolla, Roosa piilottelee niitä.

Istuin alakerrassa keittiön pöydän ääressä lukemassa lehteä. Mä oon lukenu sanomalehtiä monen vuoden ajan, maailman meno kiinnostaa mua. Ja musta koulutetaan valtion virkamiestä, mun velvollisuus on lukea lehtiä ja katsoa uutisia, kuten mun tutor sanoo. Mun on tiedettävä, mikä vaikuttaa mun asiakkaani elämään. Lehden luettuani siirryin lukemaan Discshopin esitettä, mitä kaikkee on tulossa. Äiti tuli sit siihen, ja ensimmäinen asia minkä se kysy, oli "Nukuikko hyvin?". Nukuin. Äiti on kysyny tota samaa asiaa siitä asti, kun... No, kolmen viikon ajan. Etten polta itteäni loppuun.

Tänään ois vähän hommia hoidettavana. En oo saanu Frankille mitään aikaseks, joten tänään on alettava toimeen. Mulla on elämänkaaren kriiseistä kertova pohdinta kirjottamatta, kirjotan senkin tänään. Helppoa, kerron vaan miten oon selvinny omista kriiseistäni. Sit on pestävä pyykkiä ja varmistettava et otan huomenna lakanat ja pyyhkeen mukaan. Huomenna vois lähteä ajoissa, saa olla rauhassa junassa ja ehdin tekeenkin jotain.

Ensviikolla on hyvinvointiviikko. "Nuvat on tässä esimerkkejä, valmiina menemään ja tekemään kaikkea, virkeinä ja aktiivisina liikkujina..." Mähän en ole viikkoa lenkkareissa ja lökäreissä, anteeks vaan. Ja mun pitäs juosta taas cooper. Mä en tahdo, en jaksa, en halua. Jätkien kans. Mä voin kyllä juosta sen, jos on aivan pakko, mutta en jätkien kanssa. Mä en tahdo et ne näkee mut siinä kunnossa, en tahdo et ne tuijottaa. Mä voin juosta sen muullonkin, voin juosta sen joku viikonloppukin, mut en nyt. En, en, en.

Pääsin läpi siitä atk-kurssista. Se oli siinä. Nyt on sit enää muutama kymmenen muuta kurssia jäljellä. Mä en saa matikasta kolmosta, sen tiedän. En voi saada. Pakko laskea tavoite kakkoseen. Senhän mä saan pakolla. Oon saanu pistareissa yli kymmenen pistettä, laskenu tehtäviä ja saan vähintäänkin kakskymmentä pistettä loppukokeesta, kun täydet on kolmekymmentä. Mä saan kakkosen, muuhun en suostu. Jos en saa sitä, mä tentin sen kurssin uudelleen niin monta kertaa et se kakkonen tulee. Ja sen on oltava vahva kakkonen, mä en suostu ottamaan huonoa kakkosta. Ja jos joku nyt ihmettelee miks haluan kakkosen, niin arvosteluportaikko on ykkösestä kolmoseen, kolmonen on paras mitä voi saada. Ykkösellä pääsee vielä kurssin läpi, mut jos ei saa sitäkään, on kusessa.

Alan hommiin. Kirjottelen taas joskus.