I've got so many words, but there's nothing coming out...

Mä oon aina ollut luova lapsi. Pienenä keksin vaikka kuinka paljon suuria ja ihmeellisiä leikkejä, leikkejä, joissa oli jokin tarina. Mä leikin nukeilla, pehmoleluilla, kivillä, värikuulilla, ruokavälineillä, vaatteilla, kynillä... Millä tahansa, mille vaan sain luotua jonkinlaisen persoonan. Mä tykkäsin leikkiä yksinäni, koska sillon saatoin määrätä tarinan kulusta itse, rakastin kerätä inspiraatiota leffoista, kirjoista ja lehdistä. Koulumatkoilla mä sepitin omia tarinoitani hiljaa ääneen. Toki mä leikin myös siskojeni ja kaverieni kanssa, mutta se ei ollut niin kivaa. Muut määräsi, mä en voinut määrittää kaikkea itse. Oli leikkejä, jotka leikittiin mun mielestä väärin. Mä en saanut vaikuttaa tapahtumiin riittävästi.

Reilut kaks vuotta sitten mä aloin ensimmäisen kerran kirjoittaa muillekin kuin itselleni. Aiemmin olin kirjottanu joitain tekstejä, aina piilossa muilta. Sitten tapahtu jotain, mä keksin tarinan, aloin kirjoittaa. Julkaisin tarinan eräällä foorumilla, sain valtavasti hyvää palautetta. En enää muista siitä oikeastaan mitään, se meni loppujen lopuks niin sekopäiseks ylimaagiseks sonnaks, että päätin lopettaa. Unohtaa sen. Viime vuonna poistin koko tarinan, sitä ei löydy enää mistään, ei omalta koneeltanikaan. Mutta vaikka eka tarina loppui, mun inspiraationi ei kadonneet minnekään.

Tietyissä piireissä mut tunnetaan hyvinkin ahkerana Tokio Hotel -fan fictionin kirjoittajana. Tai no, pikemminkin tunnettiin. Mä kirjoitin monia, niin törkeän monia ficcejä, aloitin useampia, saatoin lopulta vaan kaks niistä loppuun. Rakastin niitä kaikkia, mä ihan tosissani rakastin niiden kirjoittamista, rakastin uppoutua niihin, antaa kaiken vaan tulla. Mä tein tosissani töitä niiden eteen. Sivuja oli kymmeniä, teksti pientä, into suurta. Mä aloitin kerran yhden tarinan puolivälistä uudelleen, kun en tykännyt sen tyylistä jatkua. Aiemmin hyvin tiivis julkaisutahti kärsi, mutta mä en koskaan katunut sitä päästöstä. Alkuperäinen teksti oli suoranaista paskaa, sit siitä tuli hyvää. Parempaa.

Mua harmittaa edelleen, että kaks todella upeeta tarinaa jäi kesken. Multa vaan loppu into, ei ollut enää inspiraatiota. Varsinkin, kun viimeisimmällä niistä oli niin suuri tarkoitus. Mä pidin siitä tarinasta. Inspi siihen tuli niin yllättäen, mä tein töitä sen eteen, mutta silti se loppu ennen aikojaan. Tarina ei koskaan saanut loppua. Sateen loputtua mulla ei ollut enää mitään annettavaa sille...

On myönnettävä, että noi ns. kultaiset vuodet, mitä mun harrastukseeni sisältyi, oli osa mun elämäni vaikeinta aikaa. Sitä aikaa, kun mä tunsin olevani pimeässä loukossa, ilman ketään, unohdettuna. Kirjoittamalla mä purin sen kaiken. Kaiken tuskan ja kivun. Näiden tekstien lukeminen satuttaa mua itseänikin näin jälkikäteen, voin vaan kuvitella miltä mun ystävistä on tuntunut kun ne on lukeneet näitä...

Nykyään teksti ei vaan muodostu. Se on vaikeeta, musta tuntuu etten saa mitään kunnollista aikaan, ja se suututtaa mua. Aina kun yritän kirjoittaa jotain, tuloksena on monta tuntia turhautuneisuutta ja tyhjyyttään ammottava paperi. Mun on helppo kertoa omasta itsestäni paperille, ajatella et mä en yritä tällä tavoitella mitään suurta ja vaikuttavaa, herkkää, kaunista, sairasta, henkeäsalpaavaa. Mutta kun mä haluan, että mun tarinani, viihteeksi tarkoitetut tekstini, on täydellisiä. Ylitsepursuavia, elämyksiä lukijalle. Ja mua suututtaa, kun en enää osaa tuottaa sellaisia.

Mä olen masokisti, se on itsestään selvää. Mun luokkani keskuudessa se on vitsi, ja musta on hyväkin vähän nauraa sille. Mutta tosiasiassa mun masokistisuudessani ei ole mitään naurettavaa. Mä haluan taas osata kirjoittaa. Ja mä olen valmis viemään itseni pitkälle saavuttaakseni tän tavotteen.