Things are never like they used to be.

http://sweetteawithmarmalade.blogspot.com/

Et muista minua kun olin paikalla.

UK-fiilistelyä. Kivaahan tämmönen, kunhan ei tarvitsis samalla kirjoittaa aineita kouluun. Mutta pakko mikä pakko. Ton haastattelun tosin oisin voinut tehdä aiemminkin. Mulla on siis tehtävänä kirjoittaa haastattelu nuoriso-ohjaajasta, jostakusta joka työskentelee jollain nuorisotilalla tai nuorten parissa konkreettisesti. Ja näemmä saan hankittua materiaalin vasta ensviikon perjantaina. Hyvä minä, yhtään viime tippaan en oo tätäkään jättäny... Eli mulla on tää perjantai vapaa. No, anygays, haastattelun lisäks mun on kirjoitettava tästä työelämävalmiuksien näytöstä, joka mulla nyt on meneillään. Siinä nyt ei ainakaan ole ongelmaa, mulla on jo yli sivullinen tekstiä. Helppoa ku mikä, toi haastattelu mua hermostuttaa.

Hmm. Lauantaina ois sit se BMTH-keikkajonotus. Mulla on varaa lippuun, pariinkin lippuun. Mutta ei. Mä en tahdo ostaa sitä. Mä tiedän ja mä kadun tätä päätöstä jo nyt, mutta mä en osta sitä. Mun on pakko säästää. Kait meen ensviikolla käymään lävistämössä ja sit mä haluun sinne Joensuuhun. Ei ole ilmasta huvia tämmönen. 30 menee näillä näkymin siihen et otan uuden reiän itteeni. Sit mulle jää 90 euroa. Siitä sit 2 x 25,75 on 51,50. Jää 38,5 euroa käyttörahaa. Fuu. Kyllä sillä elää. Ja joulu tulee. Sekä ne nimpparit, joita kukaan ei koskaan ikinä milloinkaan muista. Ei mun perhekään niitä muista. Angst.

Mulla alkaa huomenna työt seittemältä. Tua päiväkodissa on ihanaa, mä oon niin rakastunu niihin lapsiin. 4-5-vuotiaita, pienryhmä, koska siihen kuuluu semmosia lapsia, joilla on kielen ja puheen tuottamisen kanssa ongelmia. Yks, jolle voi puhua oikeestaan vaan viittoen. Hyvin mä silti oon sen kanssa pärjänny, eniten käytössä on kyllä harmillisesti tukiviittoma "älä". Hyvänä kakkosena tulee "syödä", ja aika tasoissa sen kanssa tulee "tule", vaikken tiä onko se oikein, mä vaan vedän käden itteäni kohti silleen kutsuvasti. Sitä käytetään ihan normaalissa arkielämässä, nii eikö se käy viittomasta?

Mutta näin. Mä meen peseen hampaat ja siivoon sängyn, huomenna on aikanen herätys. Ja sit pitää miettiä et viittisinkö lähtee jonottamaan yöks kaverille seuraks. Nyt mulla ei oo mitään mikä estäs mua, ja jokatapauksessa pääsen lähteen kotoa vasta vähän ennen yheksää, jos en mee yöks, koska bussit ei kulje. Yh. Tätä pitää miettiä ja kovasti, koska äiti vähän niinku kielsi meiltä kavereille yöks menemisen... Tsiisus sen kaa.

There's no words to describe your pain.

Tää maailma on niin helvetin paha ja me tiedetään se, mutta silti meihin sattuu joka kerta, kun paha näyttäytyy meille taas konkreettisesti. Se satuttaa, se repii sielun palasiksi, jättää ikuiset arvet sydämeen. Vie meiltä pois sen, jota me tosissaan rakastetaan.

Tytöt, oon niin pahoillani teidän puolesta. Te menetitte sellasen ihmisen, jota kukaan ei voi korjata. Tää kaikki on niin kammottavaa, näin ei olisi saanut käydä. Muistakaa, et teitä autetaan, kukaan ei jätä teitä yksin. Haavat umpeutuu ajallaan.

I've got so many words, but there's nothing coming out...

Mä oon aina ollut luova lapsi. Pienenä keksin vaikka kuinka paljon suuria ja ihmeellisiä leikkejä, leikkejä, joissa oli jokin tarina. Mä leikin nukeilla, pehmoleluilla, kivillä, värikuulilla, ruokavälineillä, vaatteilla, kynillä... Millä tahansa, mille vaan sain luotua jonkinlaisen persoonan. Mä tykkäsin leikkiä yksinäni, koska sillon saatoin määrätä tarinan kulusta itse, rakastin kerätä inspiraatiota leffoista, kirjoista ja lehdistä. Koulumatkoilla mä sepitin omia tarinoitani hiljaa ääneen. Toki mä leikin myös siskojeni ja kaverieni kanssa, mutta se ei ollut niin kivaa. Muut määräsi, mä en voinut määrittää kaikkea itse. Oli leikkejä, jotka leikittiin mun mielestä väärin. Mä en saanut vaikuttaa tapahtumiin riittävästi.

Reilut kaks vuotta sitten mä aloin ensimmäisen kerran kirjoittaa muillekin kuin itselleni. Aiemmin olin kirjottanu joitain tekstejä, aina piilossa muilta. Sitten tapahtu jotain, mä keksin tarinan, aloin kirjoittaa. Julkaisin tarinan eräällä foorumilla, sain valtavasti hyvää palautetta. En enää muista siitä oikeastaan mitään, se meni loppujen lopuks niin sekopäiseks ylimaagiseks sonnaks, että päätin lopettaa. Unohtaa sen. Viime vuonna poistin koko tarinan, sitä ei löydy enää mistään, ei omalta koneeltanikaan. Mutta vaikka eka tarina loppui, mun inspiraationi ei kadonneet minnekään.

Tietyissä piireissä mut tunnetaan hyvinkin ahkerana Tokio Hotel -fan fictionin kirjoittajana. Tai no, pikemminkin tunnettiin. Mä kirjoitin monia, niin törkeän monia ficcejä, aloitin useampia, saatoin lopulta vaan kaks niistä loppuun. Rakastin niitä kaikkia, mä ihan tosissani rakastin niiden kirjoittamista, rakastin uppoutua niihin, antaa kaiken vaan tulla. Mä tein tosissani töitä niiden eteen. Sivuja oli kymmeniä, teksti pientä, into suurta. Mä aloitin kerran yhden tarinan puolivälistä uudelleen, kun en tykännyt sen tyylistä jatkua. Aiemmin hyvin tiivis julkaisutahti kärsi, mutta mä en koskaan katunut sitä päästöstä. Alkuperäinen teksti oli suoranaista paskaa, sit siitä tuli hyvää. Parempaa.

Mua harmittaa edelleen, että kaks todella upeeta tarinaa jäi kesken. Multa vaan loppu into, ei ollut enää inspiraatiota. Varsinkin, kun viimeisimmällä niistä oli niin suuri tarkoitus. Mä pidin siitä tarinasta. Inspi siihen tuli niin yllättäen, mä tein töitä sen eteen, mutta silti se loppu ennen aikojaan. Tarina ei koskaan saanut loppua. Sateen loputtua mulla ei ollut enää mitään annettavaa sille...

On myönnettävä, että noi ns. kultaiset vuodet, mitä mun harrastukseeni sisältyi, oli osa mun elämäni vaikeinta aikaa. Sitä aikaa, kun mä tunsin olevani pimeässä loukossa, ilman ketään, unohdettuna. Kirjoittamalla mä purin sen kaiken. Kaiken tuskan ja kivun. Näiden tekstien lukeminen satuttaa mua itseänikin näin jälkikäteen, voin vaan kuvitella miltä mun ystävistä on tuntunut kun ne on lukeneet näitä...

Nykyään teksti ei vaan muodostu. Se on vaikeeta, musta tuntuu etten saa mitään kunnollista aikaan, ja se suututtaa mua. Aina kun yritän kirjoittaa jotain, tuloksena on monta tuntia turhautuneisuutta ja tyhjyyttään ammottava paperi. Mun on helppo kertoa omasta itsestäni paperille, ajatella et mä en yritä tällä tavoitella mitään suurta ja vaikuttavaa, herkkää, kaunista, sairasta, henkeäsalpaavaa. Mutta kun mä haluan, että mun tarinani, viihteeksi tarkoitetut tekstini, on täydellisiä. Ylitsepursuavia, elämyksiä lukijalle. Ja mua suututtaa, kun en enää osaa tuottaa sellaisia.

Mä olen masokisti, se on itsestään selvää. Mun luokkani keskuudessa se on vitsi, ja musta on hyväkin vähän nauraa sille. Mutta tosiasiassa mun masokistisuudessani ei ole mitään naurettavaa. Mä haluan taas osata kirjoittaa. Ja mä olen valmis viemään itseni pitkälle saavuttaakseni tän tavotteen.

Fascinated by fear.

When you'd scream I'd fight away all of your fears.

Love is a gun separating me from you.

Sunnuntain jälkeen oon taas tullu vähän kuunneltua HIM'iä. Löysin sieltä Helsingin jäähallin kirpparilta And Love Said No -kokoelmalevyn, ja mitä muuta vois odottaakaan kuin armotonta putkea? Viikon musa on koostunu sen lisäks MCR'stä ja Black Veil Bridesista, sekä pakotettuna muutamasta muusta, koska melkeenkaksosten musamaku on huonontunu ja mun aivot tuhoutuu. Moves Like Jagger... Saanko kuolla? Mun korvat räjähtää, mä en kestä sitä biisiä, ja se soi joka paikassa riippumatta kaupungista. Yäk.

Torstaiyönä mentiin Junnun kaa nukkuun yhentoista jälkeen. Mä ajattelin olevani väsynyt, nukahtavani nopeesti. Ja vielä mitä. Valvoin puoltoista tuntia, kieriskelin siinä sängyssäni, piirtelin sormilla kuvioita ilmaan, kuuntelin musaa ja yritin rentoutua. Olisin noussu ja lähteny vaikka kävelemään, mut Junnu oli jo nukahtanu. Ei siinä sit oikeen jääny muita mahollisuuksia ku päästää mieli valloilleen. Mä mietin elämääni eteenpäin, haaveilin tulevasta. Millanen oon muutettuani omaan kämppään? Minne muutan? Miten sisustan kämppäni? Koska siskon- ja veljenlapset tulee käymään? Missä oon töissä, mitä teen työkseni?

Ei sitä nuoriso-ohjaajaa ole vielä lukkoon lyöty, ei todellakaan. Mä tiesin minne haluan kouluun ja mitä haluan opiskella, mitä ammattia voisin harjoittaa. Oon pikkuhiljaa alkanu tajuamaan sitä. Se on uskomattoman hyvä koulutus, antaa monia mahdollisuuksia ja hyvät valmiudet kohdata ihmisiä missä vaan. Mulla on taas hyvä olla koulussa ja oon innostunu, kaikki on hyvin luokankin kannalta. Läppä lentää ja mä oon seurallinen, mun sosiaaliset taitoni kehittyy. Oon oppinu termejä ja tapoja, paljon kaikkea vaan muutamassa viikossa. Menestynkin opinnoissa, tieto- ja viestintätekniikan kurssista sekä matikka ykkösestä kolmoset, TVT-kokeesta luokan korkein pistemääräkin vielä. Oon enemmän ku tyytyväinen. Ja näitä asioitahan en tosiaan oo kertonu jo miljoonaan kertaan...

Mutta näin. Mä meen nyt tekemään Emman kaa kaakaota tai jotain. Me ollaan käytännössä tapeltu koko päivä, käyty kaupassa, kirpparilla, leivottu ja katottu leffa... Kaksin kotona, mahtavaa. Oon hermoromahduksen partaalla, tän takia meitä ei kovin usein jätetä kahden. Saadaan aina riita aikaseks. Aina. Mut mä yritän käyttäytyä.

C'mon, angel, don't you cry.

Can't find my way home
But it's through you and I know
What I'll do
Just to get back in your arms

Pahoittelen hiljaiseloa, mun mokkula hajos viime viikolla enkä jaksanu raahata konetta kotiin. Lyhyesti näin. Lisäks kaikkea muuta. On ollu kaikenlaista säätöä, mä oon alkanu elää opistolla vähän eläväisemmin, oon tykänny olla siellä ihan tosissani. Tosin nyt on hiljenny, vähän tylsääkin kun niin monet on TOP-jaksoilla ympäri maailmaa, kansainvälisessä vaihdossa tai sit vaan toisessa kaupungissa. Mullahan on enää tää viikko koulua, sit on viikon loma ja kaks viikkoa työharjottelussa. Kai siitä tulee ihan kivaa.

Mm. Mä kärsin sisäisestä moraalin, etiikan, omantunnon, valintojen ja persoonani sodasta. Tossa perjantaina sattui jotain, josta tietää kolme ihmistä, ehkä kahdelle tai kolmelle vielä kerron siitä. Nää kolme, jotka jo tietää, on ne joille se oli heti kerrottava, sit yhdelle kerron heti kun ehdin, niille kahdelle on sit vähän pakko kertoa asiasta, koska tää vaikuttaa erityisesti niihin. Äh, tiedän et on ärsyttävää lukee tämmöstä tajuamatta mitään, mutta sanotaan että asia on sen verran vakava, et se kaataa teinin maailman, ja mä oikeesti kärsin tästä, mut mä en anna sen masentaa. Mä en suostu siihen.

Olin tossa sunnuntaina Helsingissä Oprin & Olkan kaa. Oli mahtavaa. Ihanaa. Ei siihen sanoja ole. Laitan tässä vielä myöhemmin vähän viestiä et ehtiikö ne näkemään mua huomennakin. Mulla on siis huomenna etäpäivä, käyn kirjottamassa ne työpaperit aamulla ja sit ajattelin lähtee Helsinkiin taas. Ja mun on keksittävä joku järkevä keino järjestää raha-asiat. Lopetettava kaiken turhan osto. Mä haluan uudet lasit, mä en suostu olemaan näillä enää, sitä paitsi näöntarkastus pitäs olla kahen vuoden välein ja vuodenvaihteessa tulee kaks vuotta täyteen. Sit pitäs päästä Joensuuhun. Jostain pitää siihen aikaa vetästä, mä haluan sinne. Sanoo äiti mitä tahansa. Ja mun mielestä sen pitää vaan tottua siihen, et mä en oikeesti ole kotona, mä olen koulussa viikot ja lomilla tapaan ihmisiä. Asia nyt vaan on niin. Mä en omasta mielestäni asu enää kotona. Posti tulee tänne ja niin edelleen, mut mun koti on siellä missä mä haluan olla.

Kelalta pitäs tulla sitä ruokarahaa. Siinä ois sit ainakin niihin laseihin rahat. Ja aattelin kysyä et josko tehtäs diili, mä maksaisin niistä ainaki puolet. En mä mitään monen satasen kehyksiä ole hankkimassa, mä vaan haluan semmoset mitä oikeesti tykkäisin käyttää enkä ois jokasen mahdollisuuden tullen työntämässä niitä laatikkoon piiloon. Persoonallisemmat. Hiuksia en sit värjää ennen uuttavuotta, äiti tykkää. Se ei ilmeisesti halua et me käytetään enää hiusvärejä, perhetuttu sai allergisen kohtauksen. Että silleen.

Mutta näi. Mä meen tästä kattoon vaatteita, siivoomaan, pakkaamaan ja sopimaan asioita. Koneelle pääsen seuraavan kerran perjantai-iltana, sit elän sen kaa taas kolme viikkoa. Mukavata.