Like a candle in the night.

Istun tässä pöydän ääressä, syön keksiä ja kuuntelen Paramorea. Jännä fiilis. Mä tulin Prismasta, olin pari tuntia Annan kaa, oltiin eka sillä ja sit käytiin kaupassa et selviin vielä huomisen hengissä. Ja sit kävi jotain tosi jännää. Pääsin solun ovesta sisään, Sonja tuli vastaan ja vei multa kypärän, eli siis jos joku ei tajunnu nii Annalla on skootteri, ja Elsa rupes uteleen et mekö muutetaan. Mä olin siinä vaiheessa vähän ulalla, mut Inka tuli sit hetken päästä selittään. Me siis siirrytään tonne naapurisoluun, mullehan se nyt on ihan sama et missä solussa ollaan, mut Inka halus sinne noien kaa, ja kyllähän mäkin vähän enemmän elämää kaipaan ympärilleni.

Niin, pointtina siis se, et jos en nyt oo täysin päästäny tärähtäny, nii me muutetaan tonne johonkin huoneeseen. Jännää tämä tämmöinen.Tuntuu vaan nii hölmöltä, ku en ees tiä mikä se huone on. Mutta sainpahan syyn alkaa kasaamaan kamoja vähän siistimpiin pinoihin.

Mä en edelleenkään oo ihan varma hiusväristäni. Siis en edelleenkään osaa määritellä tätä nykystä väriäni, mut seuraava väri on ongelma. En kehtaa värjätä ennen uuttavuotta punaseks, äitihän saa kohtauksen. Se siis makso muutaman satasen siitä et päästiin tähän jollain tasolla blondihtavaan sävyyn. Latvat alkaa taas olla ikävässä kunnossa, mietin et uskallanko vetää vaaleempaa vai otanko suosiolla ihan inasen tummempaa. Mut toisaalta, kun mä haluan sen ihan kirkkaanpunasen... Kysyn äitiltä et eikö ois mitenkään mahdollista, vai odottaako mua sit murhatuomio.

Lisää ongelmiakin on. Ne piilarit. En tiä, uskallanko ostaa, jos ne ei kumminkaan sovellu mun silmiin. Eilen googlailin kaiken maailman lisätietoa ja rupesin miettimään. Mä haluisin ne mustat, mut tosiaan, jos mun silmille ei sovikaan semmoset piilarit, nii siinä menee yli kolmekymppiä hukkaan. Piilarien lisäks on lävärit. Mä haluan taas uutta reikää, otin ton ruston viime vuoden toukokuussa ja huulessa on ollu reikä sen vajaan kaks vuotta, haluun jo uutta. Nenä, kieli ja lisää rustoja. Huuliki ois kiva, mut en tiä. Työt kumminkin. En haluu pelottaa lasten vanhempia enkä varsinkaan lapsia, joten mun ois näytettävä siistiltä, ystävälliseltä ja neutraalilta. Tosissaan häiritsevää.

Pitää miettiä. Siirryn odottelemaan äitin soittoa.

Would you still believe me if I said those three words?

Mä oon pahoillani. Mä en vaan voi mitään sille, et mulla on helvetinmoinen ikävä sua.
Mulla on ihan kamala fiilis, mä en tiedä, saisinko mä tuntea tämmöstä ikävää, mä en tiedä, mitä tää meinaa, mä en osaa selittää tätä. Mä vaan tahtoisin puhua. Nähdä sut. Halata sua, ymmärtää sua. Mä yritän ymmärtää, mut ei se onnistu näin. Se ei oo sun vikas.

Jos mä palaisin entiselleni, oisin sellanen ku mun kuuluis olla, eikö se sit ois helpompaa? Me voitaisiin edelleen olla samalla tavalla läheisiä. Tää nykynen tilanne häiritsee mua, mä en tiedä, mitä mä haluan, en tiedä, mikä on oikein, mikä on paras vaihtoehto... Onko mun edelleen itkettävä katkeria kyyneliä sun vuokses, saanko mä unohtaa kaiken? Kultapieni. Haluatko sä mut takas?

This life is so sick.

Istun hiljaa yksinäni asuntolassa, ei tehny mieli mennä syömään. Lähen sit kauppaan jonkin ajan päästä. Mulla on kylmä, taas kerran, vedän kohta villapaidan päälle, sit puen varmaan takin kun lähen sinne kauppaan. Tai hupparin, en oo varma. Nilkkurit ainakin lähtee matkaan, ja mulla on villasukat, varpaat ei palele. Ja huivi ja sormikkaat. Sieltä se syksy tuli, oikeen kunnolla.

Mä sain sen työharjottelupaikan. Meen siihen naapuripäiväkotiin, sen paikan johtaja sanoi et ei oo mitään erityistä syytä siihen etten pääsis. Eli sinne siis. En tiä minkä ikästen kanssa oon, se ilmottaa mulle sitten kun meen kirjottaan papereita. Että hyvinhän se sit menee. Ui että. Oikeesti. Mä oon kolme viikkoo Tampereella. Mä vaan odotan sitä et pääsen kaupungille. Siitä tulee kivaa. Ja sit on pari isoskoulutustakin siinä, me vedetään Janitan kaa vähän leikkiä sillon ja sit meillä on oma koulutus, tehdään joku pikku retki. Jei.

Tjaa. Mä voisin nyt laittaa housut jalkaan. Mä en mistään hinnasta lähde tonne vaan sukkahousut jalassa. Itsemurhahan se semmonen on. Ja mä haluan kahvia. Pitää kattoo jos löytäsin jonkun paikan mistä sais halvalla kupillisen. Ja voishan sitä tehdä jotain ihan kunnon ruokaakin. Jos eläisin tän viikon jollain muullakin ku vaan leivällä? Kattoo mitä kaupasta löytyy. Iso laukku mukaan. Näi.

Kirjottelen taas joskus jotain lisää. Jos keksin jotain, tääkin on oikeesti turha postaus. Mutta no, eipä se mitään. Onkohan mulla jotain koulujuttuja? Vois tarkistaa sähköpostin ja kattoo vähän Moodleen, ehkä mulla on jotain. Ja niin muuten, sain kehuja siitä mun MCR-pp-esityksestä 8) Jei. En kussu sitä totaalisesti.

I miss those old and good times.

Kylmä. Mut täällähän on aina kylmä... Ikkuna on kiinni. Silti. Vatsaa on muutaman kerran kourassu silleen et oon melkeen lyyhistyny lattialle itkemään kivusta, en tiedä mikä on kyseessä. Mut nyt ei oo pariinkymmeneen minuuttiin tullu semmosta tunnetta, eli toivon mukaan se oli ohimenevää. Ei meinaan tosissaan ollut mitään pikkukipua.

Aukku oli eilen täällä, oli kivaa ja sillee. Mulle tuli jotenkin normaali olo. Ja tuli käveltyä joku kaheksan kilsaa, kaks kertaa keskustaan ja takas. Sit siinä vähän ennen yheksää kun tulin viimestä kertaa takas, Sonja sattu tuleen vastaan tullessaan kuntosalilta, sillä oli just semmonen normaalia pahempi ADHD-meininki meneillään, se oli oppinu just nyrkkeilemään. Se esitteli mulle taitojaan ja lopputuloksena veti mua turpaan, vahingossa tietenkin. Se vaan että se sattumoisin rikko mun lasit. Että ni.

Mä en tiedä, saako tota korjattua, mut ei näitä ainakaan käyttää voi. Tommonen kova ja terävä metallinen palanen ku painaa nenää ni ei tunnu kivalta. Mulla on nenä vielä vähän arkakin, ei se ihan hirveesti satu, mut kyl mä koko ajan tunnen semmotteen pienen ikävän kivun tossa nenänvarressa. Mitään jälkiä siinä ei onneks oo.

Muuta. Tota. Teo on hukannu Maunon. Jere tuli sille karjumaan et sossut on taas vieny mun ottotyttäreni, on tää elämä kamalaa. Ahti oli ihan järkyttyneenä et onks Mauno mun tytär, ei sentään, Teo on Maunon isä ja minä oon sen ei-biologinen äiti, muu menis mullekin jo liian pitkälle. Mutta nii, mun ottolapseni on kateissa ja nyyh. Hirveetä kun elvytettävät vauvanuket katoaa.

On asiat nyt jollain asteella kunnossa. Mulla ei oo edelleenkään työpaikkaa, nukun yöt jotenkin, ei väsytä ihan kamalasti ja syön. Mun unet vaan häiritsee mua. Mä oon nyt kahtena yönä nähny unta, että oon menossa naimisiin, vaikken tahdo, ja aina niihin uniin eksyy joku, jota ei enää ole olemassa. Nää unet ahdistaa mua, mä en tajua miks näen semmosia, haluun vaan et ne loppuu.

Äiti tulee huomenna kotiväeniltaan, tänään on siivouspäivä. Siivoon tässä äkkiä kämpän ja sit vois harkita et lähtisin taas keskustaan. En mä oikeesti tee siellä yhtään mitään, meneepähän vaan tunti siinä et käyn siellä ja tuun takas. Kierrän Prisman vaan ympäri ja tällee. Kun ei tee mieli neuloakaan ja silmät väsyy jos koko ajan lukee. Ja oon edelleenkin liian ujo mennäkseni tonne vaan hillumaan muun porukan kanssa.

Onhan tää vähän ankeeta. Kun mä nyt vaan saisin itteni pyörimään noiden kanssa. Nappaan Sonjasta kii jossain vaiheessa, meen vaikka pelaan sählyä sen kanssa, jos en muuta keksi. Eiköhän tässä pikkuhiljaa ala hommat sujumaan.

Can you see my life when it's running away from me?

Mm. Mä en taaskaan tiedä mistään mitään. Jos sanoisin ton äskösen äitille, se alkais nauraa, niinhän mä aina sanon. Emmää tiä. Mä vastaan aina niin. Mut useimmiten oon rehellinen sanoessani sen. Mä en oikeesti tiedä mistään mitään.

Katottiin Emman kaa Red Riding Hood. Mä en oo pitänyt sitä oikeestaan minään, oon ajatellu et sitä ei todennäkösesti jaksa ees kattoo. Ja nyt. Wau. Mä oon haltioissani. Okei, se oli tönkkö jossain kohdissa, melkeen nauroin sen vuoks. Mut se loppu. Jotenkin vaan rakastuin siihen.

Ja nyt tekee taas mieli kirjottaa tähän ihan tyynesti "emmä tiä".

Oon istunu aamusta lähtien koneella. Tein Power Pointia My Chemical Romancesta. Ihana aihe, mä vaan vihaan tota hommaa. Mä en jaksa tommosta, mä en oo saanut niitä elämänkaaritöitäkään tehtyä sen vuoks... Paineita. Emma ehdotti et lähettäs huomenna kaupungille, voinko mä muka lähteä? En oo ihan varma. Aamulla törkeet copypastet Osama bin Ladenista (kyllä, aiheena on elämänkaarityö jostain historian merkkihenkilöstä ja minä valitsen bin Ladenin ..) ja pitää laittaa Idalle viestiä et mitä sillä on kasassa. Mä oon tyhmä, haalin kaiken itelleni, kyllä mä osaan tehdä ryhmätöitä, kasvotusten. Etätyönä tää on helvettiä. Mut onko muitakaan mahdollisuuksia, jos mä asun täällä ja se Uudellamaalla? Eipä oikeen, koska ei jaksettu viikolla tehä mitään. Ja toi PP-esitys on edelleen kesken. Vitut. No, mäpä teen sen loppuun ja heitän Moodleen, kunhan saan kurssista hyväksytyn nii kaikki on ok.

Alan muuten karsia puhettani taas. Kiroilen liikaa, oon kauhistellu sitä jo pari kuukautta. En tajua mitä siinä nyt pääs käymään... Ehkä ripari. Mähän en siis kiroillut siellä ku sillon, kun pikkuset ei olleet paikalla, viikon kiroilut jäi alle kahteenkymmeneen, mut sen jälkeen. Ku tapailtiin iltasin. Hävettää taas tää miten puhun, pakko se on saada loppumaan. Eiköhän se siitä, keksin itelleni jotain tapoja rangaista ärräpäistä.

On mulla muuten yks asia, josta voin rehellisesti sanoa, etten tiedä. Kummallakin on nimensä ja kummankin käytös on hämmentävää. Ja niiden lisäks on yli kymmenen muuta. Mä tuun hulluks. Mä en yksinkertasesti ymmärrä mitä on meneillään. Joko se on joku salaliitto mua vastaan tai sit maailma on vaan seonnut. Kuitenkin mulla on vähän semmonen tunne, et joku päivä alan itkeen sen takia, ihan missä tahansa. Sitä ei sit vaan olekaan niin helppoa selittää... Miksi, miksi teidän on pakko hämmentää mua tällä tavoin? Ja oon idiootti. Ihan tosissaan. Mä en tajua, miks menin kertomaan siitä, se ei ikinä unohda sitä. Se vahtii mua jatkuvasti. Se ei unohda.

Anteeks tää tyhjänpäivänen itsekseni puhuminen. Kukaan ei ymmärrä mitään. Mut ei hätää, en mäkään ymmärrä. Ainoa ero on se, et mä tiedän mitä mä en ymmärrä.

Gonna bash my head against the mirror...

... Close my eyes and cut all my hair off.

8.30-11.00 vuorovaikutusta ja viestintää. Oikeastaan päästiin syömään varttia vaille ykstoista. Kassun kaa pyörin taas, puhuttiin musiikista, harrastuksista, työpaikoista ja siitä millä mä elän, ku en kerran lihaa syö. Puhuttiin muuten mun pukeutumisestani kanssa. Se kyseli et pukeudunko mä rajummin kotona, sitä rataa kaikkee. Ja tivas mikä on nyt parasta musaa. On se jännä jätkä, lupas ottaa velipojanki tarvittaessa viikonlopuks Mäntsälään ja tehä siitä miehen. Joo, ehkei kumminkaan, äiti ei tykkäis jos jätkä tulis kotiin nenä poskella ja naama sinisenä.

Huomenna liikkaa. Jalkapallo tai ultimate, ei ole varmaa tietoa kellään. Kassu ilmoitti et se käy mun kimppuun kentällä ja löylytetään Kerava. No, Keravalle siinä todennäkösesti ainakin käy kalpaten, tai sit me kaikki muut ollaan Sandraa lukuunottamatta ihan kuolleita siellä kentällä, kun jalkapalloilijat vie peliä. Apuva. Sit vähän lisää ammatillisia perusteita, mikäs siinä sit. Pääsen taas vaihteeks kolmelta. Ainahan mä pääsen, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Näitä TEV-järjestelypäiviä ja niitä päiviä, jollon joku on mukava ja suostuu päästään yheltä.

Jännä olo. Mulle tuli tossa hetki sitten ensimmäistä kertaa sellanen olo, et mä oikeesti kaipaan Tampereelle. Nyt vaan sen takia, et pääsisin kaupungille hillumaan ja voisin mahdollisesti ollakin siellä jonkun kanssa. Se ois nyt kivaa. Täällä tarvii ihan tosissaan olla luova, keksii sitä tekemistä jostain ihmeestä. Tai sit mennä Saralle tai Annalle. Tai sit on asuntolailtaa tai vastaavaa, mut nekään ei kestä ikuisuuksia. Pitäs olla tiiviimmin mukana noiden ihmisten menoissa, mut en tiä. En uskalla lähtee tonne. Taaskaan. Sit ku pyydetään, tuun toki, mut muuten pelottaa, ettei ne halua mua mukaan. Eilen Eero huuteli mulle ikkunasta, nauroin sille vähän, mut en menny kumminkaan. Ja Eero ja Herman yritti saada multa pyörää, ongelmana on vaan se, et se on kotona. Ja sit ne nauro ku näytin kuulemma niin pelästyneeltä. Mä vaan menin hämilleni, millon sä et menis hämilles, jos sun etees pamahtaa kaks kaapinkokosta jätkää?

Läksyt tässä ois. Esitelmiä ja semmosia. Mua väsyttää, en jaksas. Mut tiedän, et jos en tee niitä nyt, mulla on helvetillinen viikonloppu edessä. Huomenna täytyy sopia se elämänkaarityö Idan kaa, meiän on pakko alottaa se ja äkkiä. Tyhmä minä. Mä en koskaan sais tehä tämmösiä jonkun kanssa. Kassu ois tosin varmaan ilonen, jos ois ehtiny pyytää mua parikseen, mä oisin tehny sille esitelmän ja pistäny sen esittelemään sen. Mut näh, siitä ei ois hyötyä kummallekaan.

TVT-kurssin etätehtävät voisin tässä hoitaa loppuun. Kattoo et oonko tehny ne kaks ekaa, ja sit tehä nopeesti sen viimesen. Äkkiäkös mä sen saan aikaseks. Mut yks kysymys. BVB vai MCR? Teen bändiesitelmän, kun en muutakaan keksi. Kattoo, kummasta saan tälleen äkkiä enemmän aikaan. Vois tehä kummastaki, sit vaikka lähetän kummanki Martille. Ja kissoja perään, kolmonen tulee kissoilla.

Matikka muuten menee perseelleen. Totesin sen eilen. Mä en jaksa, me löhöttiin kolmistaan siinä pöydän ääressä Kassun ja Teemun kanssa eilen, kukaan ei tajua pätkääkään et mitä pitäs laskee eikä kiinnostakaan. Kyllä mä tästä vielä tsemppaan vähän, mä haluun sen kolmosen kurssista. Auts muuten. Vaikutelma. Asenne. Pitää korjata, en taida enää maata siellä toista kertaa. Ei auta muukaan, jos mä en onnistu laskuissa, mun on ainakin näytettävä siltä et onnistun. Oisinpa mä vaan käyny tenttimässä sen. Saan halvauksen jos Teemu käy hyväkslukemassa matikka ykkösen, mä haluun nauraa samalla ku lasken. Ja onhan se ihan kivaa, kun jätkä hakkaa sua viholla päähän.

Joopa joo. Keskiviikko. Odotan ylihuomista. Jos en sitä ennen onnistu purkamaan tunteita, nii ainakin sillon saan. Toivon vaan et äiti soittaa tänään. Pitää kertoo sille. Sit vois siirtyy sössöön, jos ihmiset sinne haluis. Näkisin joitakin ja voisin ehkä puhuakin. Pitää kattoo. Nyt hommiin.

Should've done something, but I've done it enough.

Eilisiltana makasin sängyssä hiljaa, tuijotin kattoa ja mietin, miks kyyneleet ei vaan tule. Mulla oli ja on edelleen niin tukahtunut olo, mä haluan itkeä, mä haluan purkaa pahaa oloa, mutta se ei tule ulos. Mä oon tukossa. Kaikin tavoin. Mä yritän kirjoittaa jotakin, loppujen lopuks päädin pyyhkimään kaiken pois, koska en kestä sitä, mitä oon kirjottanu, se ei kerro mitään. Se toistaa asioita, jotka ei ole minkään arvosia.

En saa mitään sanottua. Vähän väliä kaivan kännykän esille, haen kuvakansion ja tuijotan kuvaa. Tyhjä olo ei muutu miksikään. Kassu yritti saada mut hymyilemään tänään, mä en onnistunut. Välillä, kun tuli oikeesti huvittunut olo, hymähdin ja hymyilin, mut mä en oo koko päivänä hymyillyt tosissani. Kunnolla, aidosti, lämpimästi.

Mulla ei ole nälkä. Tyhjä tunne vatsassa ei ole nälkää. Lounaalla mä pakotin vähän riisiä, salaattia ja leivänpalan alas, ettei tuijotettas niin paljoa. Join lasin vettä. Aamulla pari leipää ja vettä, koska heikotti. Mutta silti. Mulla ei ole ollut missään vaiheessa nälkä.

Matikanläksyt. Elämänkaarityöt itestä ja jostain historian merkkihenkilöstä. Illemmalla pesismatsi, lupasin Eerolle mennä. Ollaan yhdessä paskoja lyöjiä. Tekis mieli laittaa Annalle viestiä, mut en mä voi. Läksyt, ruoka, pesismatsi. Mun loppupäivän ohjelma. Ja joka sekunti mä yritän saada itseni itkemään. Mä haluan jotain ulos itsestäni, en mä voi olla näin tyhjä. Tää tuntuu samalta kuin sillon, kun pidättelin kirkumista melkeen päivän. Silloin mun piti vaan odottaa sopivaa hetkeä. Nyt ei olis tarvetta odotella mitään, mutta silti ei onnistu. Mä inhoon tätä.

This is for you.

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan

toista sua ei milloinkaan

 

Ei sille ole sanoja. Karo on poissa eikä kukaan voi meidän rakasta korvata. Se pääsi parempaan paikkaan, liian aikaisin se sinne päätyi, mutta ainakaan sitä ei voi sattua enää. Mä uskon niin, ja mä tiedän, että me nähdään vielä.

Mä muistan kun mä tutustuin suhun sillon keväällä. Ensimmäinen muisto susta on se, kun sä istuit mun viereeni lattialle, äkkiä sanottiin nimemme, mä osottelin sulle meidän leirit muut isoset, sä hymyilit koko ajan ja mä katsoin sua hymyillen. Sä olit niin kaunis, olit aina, kun näin sut. Sä jaksoit hymyillä, nauraa, kehua muita. Sä olit ihana ja avoin ihminen. Meidän viimeinen tapaaminen ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä, eikä mulle varmaan koskaan selviä syytä siihen, mutta sinä päivänä sä sanoit mulle jotain, mitä mä en koskaan unohda. Ne sanat säilyy mun sydämessä, sun muistos ei katoa koskaan.

Anteeks tää. Mun on pakko purkaa ikävä jonnekin. Ja tänään en saa itkeä enempää, mun on selvittävä päivä ilman kyyneliä, en saa pilata noiden juhlia...  Nyt on nukuttava. Karo lepää jo tuolla ylhäällä, turvassa huolilta ja harmeilta. Me nähdään vielä.

You can write it on your arm.

Mmh. Surkee olo.Mä heräsin yöllä, sit aamulla en tahtonu nousta ollenkaan. Mustissa taas koko päivä, olin pirtee vielä koulussa, siinä pari tuntia sitte, mut nyt täällä mä oon vaan mököttäny. Miks? Mä en viitti alkaa selittelemään syitä kovinkaan hienosti. Ne on mitkä on, ja vaikka joku sanos, ettei ny tämmösten takia tarvii synkistellä, nii se on väärässä. Kyllä tarvii.

No, se ettei mulla oo hajuakaan työharjottelupaikasta, ei loppujen lopuks häiritte mua niin paljoa. Kyllä mä jotain keksin, tiedän sen. Mä en vaan tässä mielentilassa ala soittelemaan yhteenkään päiväkotiin, pilaan koko homman. Mut sit on ne kaikki muut jutut. Mä oon hämilläni liian monesta asiasta. Mä en tiedä missä se yks on, mä haluun nähdä sen, mä tiedän, et se ei oo missään nimessä hyväks mulle, mä vaan kiusaan itseäni sillä, mutta mä en mahda mitään. Joka kerta, kun mä kuulen hiekan rahinaa, mä hyppään ylös ja meen kattomaan ikkunasta pihalle. Joka kerta, kun kuulen kovaa naurua, mun on pakko mennä kattomaan, ettei se oo siellä. Mun on pakko tehdä niin.

Mä oon vihanen yhdelle toiselle. Mä haluaisin huutaa sille päin naamaa, mutta samalla mä haluaisin vaan purskahtaa itkuun, näyttää kaiken sen edessä, kertoa sille kaiken. Se on satuttanu mua melkein koko sen ajan mikä me ollaan tunnettu, ja kun mä näin sen viimeks, mä sekosin. Mä en voinu ku tuijottaa, että mitä se nyt on mennyt tekemään... Se on mulle edelleen tärkeä, mä en pääse siitä irti. Ja mua satuttaa, kun ihmiset edelleen kyselee siitä. Joka kerta, kun multa kysytään jotain siitä, mun tekee vaan mieli alkaa itkee, mä haluan sen pois elämästäni. Mä en tahdo enää kuullakaan siitä, mä taistelin niin vitun kauan päästäkseni eroon siitä, eikä tuska oo edelleenkään poissa, eikä se oo koko aikana huomannu mitään. Se on sokea mulle, vaikka kaikki muut on nähneet. Mä itken edelleen sen vuoks, mä haluan päästää irti, mut mä en voi. Mä en pysty.

Ja ne kaks. Ne hämmentää mua pelkällä olemassaolollaan. Mä menetän järkeni tätä mukaa, ei mussa oo mitään niin ihmeellistä. Mä en ymmärrä, miks ne tuijottaa mua. Mä en kestä sitä. Mua ahdistaa. Mä oon taas täällä yksin, mun pitäs tehä läksyjä, mä en halua. Mulla on pistarit huomenna, väliäkö sillä. Se on matikkaa, mä saan siitä hetkessä täydet pisteet. Mä en jaksa välittää koko aineesta. Enkä vuorovaikutuksesta, enkä todellakaan tietotekniikasta. Mä ostaan tekstinkäsittelyä ihan tarpeeks, mä en jaksa opetella käyttämään Wordia, mulla ei ees ole sitä koneellani, mä en tee sillä mitään. Works on ihan tarpeeks mulla.

Mä haluun nukkumaan. Mä haluun halata Annaa. Tungen ton helkkarin matikankirjan jonnekin, teen ne kaks laskua ja meen istumaan tonne halliin. Mä tarviin sitä kirpparireissua, mun on pakko rentoutua jossakin. Jos mä löydän ees jotain mikä saa mun ajatukset muualle, nii oon paremmassa jamassa.

It's time to forget what makes me sick.

Just pääsin sanomasta Oprille, etten jaksa avata konetta ladatakseni akun ja säätääkseni netin kanssa. Hah, mitä vielä. Totesin, että mun Creative kuolee kohta, ja kun kerran kummastakin vehkeestä on akku loppu niin mikäs siinä, kumpikin yhtä aikaa täyteen. Nyt tää netti muuten käyttäytyykin suht kiltisti, se ei haistattele mulle. Mut en tosiaan uskalla avata välilehtiä, jos sen teen niin apua. Jos haluun oikeesti datailla mun pitää mennä lanittamaan Inkan huoneeseen, sinne tunkee vähintäänkin koko solu. Ois se kiva ku ois oikeesti nopee netti.

Mitäs sit? En tiä. Mulla oli ihan jees päivä tänään. Aamulla herättiin siinä kahtakytä vaille kaheksan, käytiin syömässä ja kahtakytä vailla kymmenen alko tunnit. Etittiin luokkaa Ahdin (Ahtin? Miks mä en yhtäkkiä osaakaan taivuttaa tätä nimeä?) kaa, löydettiin se sit ja porukka valu hiljalleen paikalle. Kassu oli hyvin pettynyt kuultuaan Roosan ja Juulin vastauksesta, mutta jätkä on aivan varma et Roosa haluaa kumminkin .. Mä nauran sille jätkälle, ei kiesus. Hölmö. Ja Teemu vei multa tänään lasien lisäks pipan. Sit se pipa ja lasit vähän kiersi luokassa, ja meiän turori pohti että mistä se voi tietää oonko mä hereillä vai en, koska mulla on aurinkolasit sisällä. No, ei mistään, mut ei mua tänään väsyttäny tunneilla niin paljoa. Ja mä kiemurtelin siinä tuolissani niin paljon, ettei kenellekään varmasti tullut mieleenkään, että mä oisin nukkunut.

Huomenna kolme tuntia matikkaa. Ja sit mun pitää soittaa työpaikalle, hommaan itelleni sen harjottelupaikan. Siellä vietän sit marraskuussa pari viikkoa, mahdollisesti keväällä vielä seittemän. Että silleen. Ootan innolla, mä uskon saavani sen paikan, kysymyksessä on kumminkin mun entinen kouluni, se tyyppi jolle soitan tuntee mut enkä tosiaan usko et se jättäs sen paikan antamatta mulle.

Mut näi. Nyt en jaksa selittää enempää yhtään mistään. Voisin mennä suihkuun ja koittaa pestä tota vatsaani. Ja kättänikin ehkä. Vasemmassa kyynärvarressa on Summertimen kertosäe, ja yöllä onnistuin sit siirtämään kohdan "anytime you want" vatsaani ja oon koko päivän nauranu sille. No, onneks se on sentään vatsassa eikä alempana, siinä vaiheessa mua alkais jo itteenikin epäilyttää että mitä helvettiä.

Kirjottelen taas joskus jaksaessani lisää, sit kun on oikeesti jotain asiaakin. Kattellaan nyt.

♥

And your tears are dried up now.

Kumma päivä. Pitkästä aikaa mä oon vaan maannut sängyssä koko päivän, oon lukenu, kävässy välillä vähän syömässä jotain, sit oon yskiny ja koittanu pysyy hereillä. Mut oon melko ilonen silti. Olo on loppujen lopuks niin paljon parempi ku se oli sillon tammi-helmikuun vaihteessa. Päivän mittaselta reissulta Helsinkiin tarttui mukaan oikeen ihana kuume ja nuha... Sillon mä en pariin päivään kyennyt kuin itkemään äitin ja iskän sängyssä, nukkumaan ja itkemään vähän lisää. Ja tosiaan, äitin ja iskän sängyssä siks, et katoin Zimmerin liveversiota ja mun piti olla alakerrassa suurin osa ajasta, koska portaissa ravaaminen sattu ihan helkkaristi.

Mutta näin tosiaan. Kovin mitätön päivä tänään ollut. Oon vaan lagaillu ja keränny voimia. Mulla on nyt ihan kohtuu hyvä olo, kyllä mä tästä tervehdyn. Huomenna kolmeks kirkolle, sieltä sit asemalle ja Jäkeen. Tavallaan mä taas odotan sitä tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin matkaa. Tekemisenpuute siinä varmaan taas iskee, mut ei se mitään. Kyllä mä nyt siitä selviän. Ja kumminkin, pääsen taas kouluun. Tapaan ihmisiä. Odotan maanantaiaamua, meistä lähtee varmaan ihan kiva ääni aamupalalla... Joo.

Mä taidan alkaa pakkaamaan. Huomenna pitäs vähän siivota, joten on helpompaa, jos oon pakannu ees vähän. Mun tekee melkeen mieli itkee kun katon tota laukkua. Mun on vietävä sinne peitto, joten piti ottaa isompi laukku. Oikeesti, toi on niin kamala.. Kirkkaansininen laukku. Niin mun näkönen. Oikeesti itkettää, maalaan sen mustaks. Tommosen ihmeen rusehtavanvihreen ja tummansinisen vielä kestän, mutta. Kirkkaansininen. Apua. Käsken ihmisiä laittamaan kädet silmiensä eteen, muahan ei tuijoteta.

Ja ensviikolla tänne ilmestyy sit vähän ajankohtasempia ja tuoreempia postauksia. Kone lähtee nyt mukaan, ja nettiyhteyskin on muodostettavissa. Mut no, en usko et pahemmin oon koneella loppujenlopuks. Pyrin oleen Annan ja Saran kanssa mahdollisimman paljon, ja todennäkösesti asuntolaporukkakin hakee mua ulos huoneestani. Että siihen malliin, nyt hommiin.

I see you so please stay strong
I'll sing you one last song
and then I'm gone
I don't wanna live this destiny
it goes on endlessly

A photograph of you and I.

Elämä tuntuu olevan vähän sekasin. Sotkussa niin kuin pieneen tilaan ahdettu nauha. Sehän sotkeutuu huolimatta siitä, mitä sille siellä tilassa tapahtuu. Kaikki menee sekaisin.

Istuin tossa pari tuntia sitten bussissa, tulin sössöstä kotiin. Oli kivaa, naurettiin ihan järkyttävästi, kutitettiin toisiamme ja mä mätkin Miskaa sateenvarjolla. Se kutitti mua ihan liikaa, mä lensin taas sohvalta alas! Ja huusin, kurkkuun sattuu. Mulle tuli Evolta matkaan tämmönen mukava nuha, mut nyt mä oonkin eräjorma. Melkeen, vielä on opittavaa, mut oon mä jo aika hyvin oppinu. Musta tulee vielä kunnon nuva. Odottelen tässä vaan seuraavia kahta vaellusta, enssyksynä vaelletaan Valkealassa ja sit lähetään talvella hiihtovaellukselle. Katotaan kuinka ehjänä tuun niiltä kotiin.

Mutta no. Bussissa mä ajattelin taas vähän kaikkee. Oli pimeetä, mä huomasin et on vaikee tunnistaa, missä on, pimeys vaikuttaa. En usko sen, etten enää mee bussilla niin usein, vaikuttaa siihen. Mä oon menny kolme vuotta sitä samaa reittiä, ei se parissa viikossa unohdu. Sit tuli mieleen kuvia. Niinpä mä sit päätin, et nyt kun pääsen koneelle, alan heitellä tänne kuvia hetkistä, jotka haluan muistaa. Asioista, joita kaipaan, vähän kaikesta. Sit kun saan tän valmiiks, taidan kirjottaa vähän yhtä biisiä, mulle putkahti semmonen mieleen loppumatkasta. Kirjotin muistiin kännykkään, mut se tyhmä kuoli, akku loppu. Mut nii, kuvia.

Muikku & Mursu ♥

Opri. ♥

Olkasieni. ♥
 

Aukkupulu. ♥ Pliis ignoratkaa mun naama.
 

Essi. ♥
 

Kaipaan pitkiä hiuksia. Oikeesti, kaipaan niitä. Ja haluun suoran otsiksen takas. Ja kaipaan mun ihoa tollon, pääsiäisenä. Kun se oli vaalee. Nyt se on ottanu liikaa väriä.

Anteeks, nyt mun on pakko mennä. Voisin laittaa vielä enemmän kuvia, mut en jaksa etsiä, en tässä kunnossa. Alan kohta itkee kivusta, sattuu. Haluun vaan nukkua kivun pois, mut se ei onnistu. Se ei katoa minnekään yhdessä yössä, se tarvitsee enemmän aikaa. Nää on niitä hetkiä, jollon kadun sitä, et en haluu syödä paljoo lääkkeitä.