I hate to say that I told you so.

Mmm. Väsynyt olo. Turtunut olo. Hiljanen. Avuton. Turhautunut. Ja pelottaa. Päällisin puolin oon ihan ilonen, ei mulla mikään oikeastaan huonosti ole. Meillä on kotona hommat kunnossa eikä mulla oo kenenkään kanssa mitään ongelmia, odottelen jännityksellä muuttoa opistolle. Mutta. Siinä se onkin.

Moni on varmaankin kuullut siitä Karoliina Kestin tapauksesta. Viistoistavuotias tyttö katos viime sunnuntaina eikä etsinnöissä oo edistetty yhtään. Miks tää häiritsee mua? Mä tunnen Karon. Me oltiin Karon kanssa samalla leirillä isosina alkukesästä, viikko Rajalassa perämettässä. Tehtiin siellä ties mitä ja tutustuttiin toisiimme. Ei me olla mitään ylimpiä ystävyksiä, mutta Karo on silti mulle tärkee. Se on mahtava ihminen ja mä oon haljeta huolesta tän takia. Olin just yhen sen kaverin, Hannan, kanssa lastenleirillä, me puhuttiin siitä siellä ja ties mitä... Karo on ihana ihminen, eikä mulla ole yhtään pahaa muistoa siitä. On tietty hetkiä, jolloin oon kattonu, et hei, hidasta ny tyttö vähän, mut ei se ole tehnyt mitään pahaa. Ei se ansaitse tämmöstä. Mä en usko, että se on eksynyt. Mä en usko, että se on karannut. Mä en usko, että se on itse tahtonut tätä. Mitä vaihtoehtoja siinä sitten jää jäljelle, niistä mä en tahdo puhua. Mua pelottaa Karon puolesta. Mä olen huolissani. Mä tahdon sen löytyvän. Loppujen lopuks mä en välitä, löydetäänkö sitä elämänsä parhaassa kunnossa. Mä tahdon, että se löydetään hengissä, kukaan ei ole satuttanut sitä ja voin tavata sen vielä, olla sen kanssa ripariporukan kera. Siinä kaikki mitä mä tahdon.

Roosa ja äiti on kaiketi jo Suomessa. Mä meen siivoamaan keittiötä. Muutenkin siivoan. Hukutan muut ajatukset siihen, ehkä se riittää. Kun mä vaan osaisin jotenkin auttaa, voisin tehdä jotain konkreettista Karon eteen... Mutten voi. Ja siitä johtuu mun turhautuneisuuteni. Paha olo. Mä olen niin avuton, en voi auttaa mitenkään. Kunpa tää vaan päättyis ja äkkiä, mä voin vaan kuvitella miltä Karon lähimmäisistä tuntuu. Tää on hirveetä.