Mmh. Surkee olo.Mä heräsin yöllä, sit aamulla en tahtonu nousta ollenkaan. Mustissa taas koko päivä, olin pirtee vielä koulussa, siinä pari tuntia sitte, mut nyt täällä mä oon vaan mököttäny. Miks? Mä en viitti alkaa selittelemään syitä kovinkaan hienosti. Ne on mitkä on, ja vaikka joku sanos, ettei ny tämmösten takia tarvii synkistellä, nii se on väärässä. Kyllä tarvii.
No, se ettei mulla oo hajuakaan työharjottelupaikasta, ei loppujen lopuks häiritte mua niin paljoa. Kyllä mä jotain keksin, tiedän sen. Mä en vaan tässä mielentilassa ala soittelemaan yhteenkään päiväkotiin, pilaan koko homman. Mut sit on ne kaikki muut jutut. Mä oon hämilläni liian monesta asiasta. Mä en tiedä missä se yks on, mä haluun nähdä sen, mä tiedän, et se ei oo missään nimessä hyväks mulle, mä vaan kiusaan itseäni sillä, mutta mä en mahda mitään. Joka kerta, kun mä kuulen hiekan rahinaa, mä hyppään ylös ja meen kattomaan ikkunasta pihalle. Joka kerta, kun kuulen kovaa naurua, mun on pakko mennä kattomaan, ettei se oo siellä. Mun on pakko tehdä niin.
Mä oon vihanen yhdelle toiselle. Mä haluaisin huutaa sille päin naamaa, mutta samalla mä haluaisin vaan purskahtaa itkuun, näyttää kaiken sen edessä, kertoa sille kaiken. Se on satuttanu mua melkein koko sen ajan mikä me ollaan tunnettu, ja kun mä näin sen viimeks, mä sekosin. Mä en voinu ku tuijottaa, että mitä se nyt on mennyt tekemään... Se on mulle edelleen tärkeä, mä en pääse siitä irti. Ja mua satuttaa, kun ihmiset edelleen kyselee siitä. Joka kerta, kun multa kysytään jotain siitä, mun tekee vaan mieli alkaa itkee, mä haluan sen pois elämästäni. Mä en tahdo enää kuullakaan siitä, mä taistelin niin vitun kauan päästäkseni eroon siitä, eikä tuska oo edelleenkään poissa, eikä se oo koko aikana huomannu mitään. Se on sokea mulle, vaikka kaikki muut on nähneet. Mä itken edelleen sen vuoks, mä haluan päästää irti, mut mä en voi. Mä en pysty.
Ja ne kaks. Ne hämmentää mua pelkällä olemassaolollaan. Mä menetän järkeni tätä mukaa, ei mussa oo mitään niin ihmeellistä. Mä en ymmärrä, miks ne tuijottaa mua. Mä en kestä sitä. Mua ahdistaa. Mä oon taas täällä yksin, mun pitäs tehä läksyjä, mä en halua. Mulla on pistarit huomenna, väliäkö sillä. Se on matikkaa, mä saan siitä hetkessä täydet pisteet. Mä en jaksa välittää koko aineesta. Enkä vuorovaikutuksesta, enkä todellakaan tietotekniikasta. Mä ostaan tekstinkäsittelyä ihan tarpeeks, mä en jaksa opetella käyttämään Wordia, mulla ei ees ole sitä koneellani, mä en tee sillä mitään. Works on ihan tarpeeks mulla.
Mä haluun nukkumaan. Mä haluun halata Annaa. Tungen ton helkkarin matikankirjan jonnekin, teen ne kaks laskua ja meen istumaan tonne halliin. Mä tarviin sitä kirpparireissua, mun on pakko rentoutua jossakin. Jos mä löydän ees jotain mikä saa mun ajatukset muualle, nii oon paremmassa jamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti