Olen semmoinen. Mä istun yläkerran aulan sohvalla, telkkarista tulee Kauna. Lupauduin Roosan leffaseuraks ja tässä tulos, minä dataan silmälasitta enkä suostu nostamaan katsettani koneesta. En suostu, ihan tarpeeks suuret traumat ilmankin. Mä en pidä näistä leffoista, kauhu ei ole mun genreni. Ja kun mä ajattelen ettei mulla olis tätä ongelmaa, jos Emma ei ois tästä leffasta ilmottanu ja en selais lehtiä niin paljoa. Että mun kanssa.
Roosa lähtee ennen kolmea keskustaan äitin ja iskän kaa. En nää sit sitäkään viikkoon. Lupasin sille et pesen sen lakanat ja teen sille soijalasagnen niin meillä on ruokaa sit kun se tulee kotiin. Mä en usko pahemmin tykkääväni ensviikosta, mä oon liian tottunut nukkumaan jonkun kanssa samassa huoneessa. Muutan jonkun huoneeseen. Tai sit valvon muutaman yön. En valvo, mun on pakko nukkua. Töitä taas tiedossa, mut hei, lastenleirit on ihania ja mä rakastan pikkusia.
We came from nothing but promise one thing
We'll change the world with these guitars
So listen closely and don't stop working
No one can tell you who you are
Huh. Kaks viikkoa. Pikkuhiljaa alkaa tosissaan tuleen semmonen fiilis, et kaikki on tosissaan päälaellaan. Mä oon niin innoissani, en oo varmaan koskaan ollut näin innostunut koulusta. Kai mä vaan oon jollain tavalla hölmö. Miten vaan. Taidan siirtyä säätään jotain muuta, en tosiaan pysty keskittyyn nyt mihinkään. En telkkariin enkä koneeseen, ongelmallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti